Hämmennys,
tunne jonka muistan lapsuudestani. Kun äitini pakkasi kaikki ruokamme
jääkaapistamme kauppareissulle mukaan. Hän pelkäsi, että ne myrkytetään.
Häpeä,
tunne jonka koin usein. Ruokakaupassa maksettuamme, äitini alkoi kovaan ääneen
syyttämään myyjää kadonneesta juustopaketista tai mehukeitosta jota emme
koskaan olleet ostaneet. Tai pankissa kun äitini alkoi ”setvimään” jotain
raha-asioita huutaen pankkivirkailijalle.
Ahdistus,
joka tuli kun äitini ei antanut kenenkään perheenjäsenistämme poistua kotoamme,
koska kaulakoru oli varastettu. Olin lähdössä leikkipuistoon, isäni töihin ja
veljeni pihalle, loppujen lopuksi koru löytyi, se oli tipahtanut patterin
väliin.
Olin
kahdeksan-vuotias, kun isämme pakkasi meidät lapset autoon ja muutimme pois
lapsuuden kodistamme. Pahinta oli nähdä äitini hämmentynyt ja surullinen katse
ikkunasta kun auto starttasi.
Minulla
on aina ollut hyvä ja läheinen suhde äitini kanssa, vaikka asuimme eri
osoitteissa nuoruuteni, tapasimme säännöllisesti ja minulla on vain hyviä
muistoja äitini kanssa vietetyistä retkistä.
Tosin
käynnit mielisairaaloissa teinivuosina ei ollut kovin mieluisia.
Kun
olin alle 20-vuotias, isoveljeni alkoi oireilla. Hänet haettiin sairaalaan ja
diagnoosi oli sama kuin äidilläni, skitsofrenia. En muista mitä ajattelin.
Kävimme tapaamassa häntä usein, isäni oli murtunut.
Veljeni
muutti takaisin lapsuuden kotiimme kun hän oli noin 16-vuotias.
Tällä
hetkellä veljeni on 36, ja äitini 68-vuotias. He asuvat edelleen yhdessä.
Olen
iloinen että äidilläni on seuraa veljestäni.
Äitini on todella passivoitunut eikä halua harrastaa eikä lähteä
kotoansa juuri mihinkään. Mutta mieleltään äitini on rauhoittunut ja hänellä on
oikein hyviä oivalluksia ja viisaita neuvoja minulle. Pientä vainoharhaa
hänellä joskus on, mutta hyvin lievää siihen nähden mitä se on pahimmillaan
ollut.
Joskus
itken kun menen hänen luokse kylään kun katson häntä. Mutta toisaalta hänellä
on rakastavat lapset, ihana koti ja taloudellisesti vakaa tilanne ja minulle
hän on maailman paras äiti ja kaikkensa hän on lapsiensa eteen tehnyt.
Nyt
olen 33-vuotias ja äitini edunvalvoja, saan myös omaishoidontukea. Joskus koen
huonoa omaatuntoa, koska en hoida äitiäni päivittäin, mutta niin paljon olen
auttanut ja parhaani yrittänyt että sallin tuon avustuksen itselleni.
Veljelläni
on ongelmia alkoholin kanssa, skitsofrenia-oireita hänellä on aika vähän, hänellä
on jatkuva lääkitys. Olen todella
huolissani hänen tilanteesta ja tulevaisuudesta, miten hän pärjää ilman äitiäni
ja hänen taloudellista tukeaan sitten myöhemmin. Miten päihdeongelma pahentaa
hänen psyykkistä ja fyysistä kuntoaan. Olen yrittänyt puhua, nalkuttaa ja
rajoittaa hänen rahankäyttöään, muuhun en pysty.
Sairastuneen
omaisena on todella rankkaa ja tie on loputon ja apua he tarvitsevat aina.
-Anna-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti