Vaikeudet tekevät vahvemmaksi. Se mikä ei tapa, vahvistaa. Hyvin ärsyttäviä tokaisuja. Suorastaan raivostuttavia.
Jos jotain olen oppinut sairaudestani, se on joustavuus, ei
niinkään vahvuus. Jälleen kerran tein suunnitelmia syksyksi, elämääni varten ja
jälleen kerran kaikki menee uusiksi. Heikompi jättäisi jo leikin kesken ja
siirtyisi henkiseen kuolemaan kotisohvalla. Teen toki sitäkin.
Siinä sohvalla maatessa ja nukkuessa yritän raapia jotain
tarkoitusta elämääni. Jonka vuoksi uskoisi, että sitten joskus saatan jaksaakin
ja pystyä johonkin josta nyt jään haaveilemaan. Jos ja kun, sitten kun, ehkä joskus. Kovin
uuvuttavaa kokea kerrasta toiseen kuinka kaikki jää kesken ja tekemättä.
Haluaisin kuitenkin tehdä vaikka mitä ja potentiaaliakin olisi.
Joustan joka suuntaan pääni sisällä ja pyrin hyväksymään
tilanteen, taas. Jos yritän liikaa olen sairaalassa ennen joulua, taas. Jos en
osaa muuttaa lennosta kaikkea elämässäni olen voimieni äärirajoilla, taas. Jos
yritän väkisin jaksaa en jaksa mitään, taaskaan. Harvempi pystyy jatkuvien
pettymysten ja muutosten jälkeen tekemään enää yhtään mitään. Yrittämään aina
uudelleen.
Jokainen suunnitelma jonka teen on potentiaalinen
epäonnistuminen. Se on tullut selväksi. Joudun jatkuvasti potkimaan itseäni
eteenpäin, että rohkenen silti yrittää. Jos se sitten joskus onnistuisi. Jos ei
edes yritä, ei ainakaan voi onnistua.
Mutta voi tätä toivottomuuden ja epäonnistumisen tunteen
määrää, taas. Minulla oli erittäin hyvät suunnitelmat ja haaveet. Oikeasti
halusin ja koin, että tämä on nyt se mun juttu. Se olisikin ollut. Aika ei vaan
olekaan oikea, taaskaan. Ehkä ensi vuonna yritän, taas. Eihän tälle voi muuta
kuin nauraa, taas. Otetaan sitten päivä kerrallaan, taas.
Kauniita ja joustavia päiviä jokaiselle mieleltään sairaalle.
Ei se ”taas” loppujen lopuksi ole mikään maailmanloppu. Se on vain uusi yritys ja uusi alku. Muista
joustaa itseäsi ja suunnitelmiasi kohtaan, niin se pysyy sellaisena.
Kati
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti