Pari viikkoa sitten näin elokuvateatteri Orionissa leffan
nimeltä ”Family life”. Se on tuotettu jo 1971 ja muistan siltä ajalta tuon
elokuvan julisteen, jossa nuoren tytön kuva revitään kappaleiksi. Elokuva jäi
minulta 1970 -luvulla katsomatta. Elokuvan näkeminen nyt oli kuin aikamatka 50
vuotta taaksepäin. Oli hieno leffa mutta onneksi jäi minulta silloin vajaa
kaksikymppisenä katsomatta – niin lohduton elokuvan loppukohtaus on. Johtava
ylilääkäri esittelee lääkäriopiskelijoille täysin kroonistuneen skitsofreenikoksi
diagnostisoidun potilaan. Naispotilas on täysin autistinen, passiivinen ja puhumaton.
Esittelevän lääkärin mukaan hän tulee normaalista rakastavasta perheestä.
Leffan kulku kertoo meille kuitenkin toisenlaisen, tytön
näkökulmasta avautuvan tarinan. Herkän tytön on vaikea sopeutua vanhempiensa hyvää
tarkoittavaan mutta ristiriitaiseen ja auktoritaariseen kasvatustapaan. Tilanne
muuttuu kestämättömäksi tytön puberteettivaiheessa. Hän jämähtää metroaseman
penkille. Henkilökunta taluttaa hänet pois ja poliisi ajaa hänet kotiin.
Vähitellen tytön tilanne pahenee, josta seuraa sairaalahoitoja. Nuori
edistyksellinen lääkäri yrittää auttaa häntä yhteisöhoidon kautta ja vanhempia
haastattelemalla. Tämän uutta suuntausta edustavan lääkärin työsuhdetta ei
kuitenkaan jatketa ja vanhakantainen psykiatria saa hänet hoitoonsa. Siitä
alkaa varsin kovia katkelmia pakkohoitoineen, sähköshokkeineen ja tahdonvastaisine
lääkeinjektioineen.
Ehkä pahinta on se, että tämä psykiatrinen hoito tapahtuu
”hyvää tarkoittavan” diskurssin sisällä. Kaikkien vastentahtoisten
hoitotoimenpiteiden välissä hoitohenkilökunta lohduttaa, hoitaa, hoivaa ja
kohtaa potilaan parhaan taitonsa mukaan. Elokuva herättää tunteen tukahdetusta
raivosta. Tämä on ymmärrettävää, tulkitaanhan potilaan jokainen vastarinnan ele
oireeksi etenevästä skitsofreniaksi, ei oikeutetuksi protestiksi.
Elokuva nostaa väistämättä esiin kaksi kysymystä.
Ensimmäinen on tietenkin, miten tällaista Janice nimistä tyttöä olisi voitu
hyvällä tavalla auttaa? Toinen kysymys on, kuuluuhan tämä jo menneisyyteen?
Ensimmäiseen kysymykseen on helppo vastata. Janice olisi tullut parhaiten
autetuksi perhekeskeisen työn kautta. Kaikki haluavat hänen parastaan.
Vanhemmat ovat kuitenkin jumissa kukin omassa yksinäiseen maailmaansa
eristettynä, ja psykiatria omassa sairausmaailmassaan, jossa sairauden puhkeamisen
yhteyttä ulkoisiin tekijöihin ei noteerata. Tutkimusten kautta tiedämme
kuitenkin, että perhetyö aina parantaa psyykkisen sairauden ennustetta. Perhekeskeinen
työ tavoitteena perheenjäsenten yhteisen ymmärryksen lisääminen olisi ehkä
tämänkin perheen kanssa toiminut.
Sitten vaikeampaan kysymykseen, onko kaikki tänään toisin?
Olen tavannut potilaita, jotka vastustavat pitkävaikutteisten lääkkeiden
injektioita lääkkeen aiheuttamien sivuvaikutuksien tähden. Protesti on henkilökunnan
taholta kuitenkin voitu tulkita merkeiksi sairauden uusiutumisesta. Olen myös
tavannut psykiatrian hoitohenkilökuntaa, jotka esim. arvelevat tietävänsä
skitsofreniasta paljon, mutteivät kuulemma ymmärrä kaksisuuntaisesta
mielialahäiriöstä paljon mitään. Eikö tällainen näkökulma lähde biologisen
sairauden olettamuksesta, jossa vain oireet ja niiden diagnoosi ovat
merkityksellisiä mutta potilaan ympäristö ja stressitekijät eivät merkitse
mitään?
Joskus potilasjärjestöt ja omaisjärjestöt ovat ajautuneet
ristiriitoihin keskenään. Potilaat ovat esim. saattaneet pitää omaisia
syyllisinä omaan sairastumiseensa. Jos psykiatria on keskittynyt koko perheen
tukemiseen, voidaan tällainen yleensä välttää. Harvemmin on kukaan tieten
tahtoen ajanut toisen hulluuteen. Perheessä pyritään aina hyvään. Mutta aina kun
joku sairastuu, tarvitsee koko perhe ohjausta, tukea ja neuvontaa. Psyykkinen
sairastuminen on koko perheen asia.
Ystävänpäivänä 2016
sauli.suominen(at)welho.com
sauli.suominen(at)welho.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti