Onko psyykkinen sairaus jonkun syytä?

Pari viikkoa sitten näin elokuvateatteri Orionissa leffan nimeltä ”Family life”. Se on tuotettu jo 1971 ja muistan siltä ajalta tuon elokuvan julisteen, jossa nuoren tytön kuva revitään kappaleiksi. Elokuva jäi minulta 1970 -luvulla katsomatta. Elokuvan näkeminen nyt oli kuin aikamatka 50 vuotta taaksepäin. Oli hieno leffa mutta onneksi jäi minulta silloin vajaa kaksikymppisenä katsomatta – niin lohduton elokuvan loppukohtaus on. Johtava ylilääkäri esittelee lääkäriopiskelijoille täysin kroonistuneen skitsofreenikoksi diagnostisoidun potilaan. Naispotilas on täysin autistinen, passiivinen ja puhumaton. Esittelevän lääkärin mukaan hän tulee normaalista rakastavasta perheestä.

Leffan kulku kertoo meille kuitenkin toisenlaisen, tytön näkökulmasta avautuvan tarinan. Herkän tytön on vaikea sopeutua vanhempiensa hyvää tarkoittavaan mutta ristiriitaiseen ja auktoritaariseen kasvatustapaan. Tilanne muuttuu kestämättömäksi tytön puberteettivaiheessa. Hän jämähtää metroaseman penkille. Henkilökunta taluttaa hänet pois ja poliisi ajaa hänet kotiin. Vähitellen tytön tilanne pahenee, josta seuraa sairaalahoitoja. Nuori edistyksellinen lääkäri yrittää auttaa häntä yhteisöhoidon kautta ja vanhempia haastattelemalla. Tämän uutta suuntausta edustavan lääkärin työsuhdetta ei kuitenkaan jatketa ja vanhakantainen psykiatria saa hänet hoitoonsa. Siitä alkaa varsin kovia katkelmia pakkohoitoineen, sähköshokkeineen ja tahdonvastaisine lääkeinjektioineen.  

Ehkä pahinta on se, että tämä psykiatrinen hoito tapahtuu ”hyvää tarkoittavan” diskurssin sisällä. Kaikkien vastentahtoisten hoitotoimenpiteiden välissä hoitohenkilökunta lohduttaa, hoitaa, hoivaa ja kohtaa potilaan parhaan taitonsa mukaan. Elokuva herättää tunteen tukahdetusta raivosta. Tämä on ymmärrettävää, tulkitaanhan potilaan jokainen vastarinnan ele oireeksi etenevästä skitsofreniaksi, ei oikeutetuksi protestiksi.

Elokuva nostaa väistämättä esiin kaksi kysymystä. Ensimmäinen on tietenkin, miten tällaista Janice nimistä tyttöä olisi voitu hyvällä tavalla auttaa? Toinen kysymys on, kuuluuhan tämä jo menneisyyteen? Ensimmäiseen kysymykseen on helppo vastata. Janice olisi tullut parhaiten autetuksi perhekeskeisen työn kautta. Kaikki haluavat hänen parastaan. Vanhemmat ovat kuitenkin jumissa kukin omassa yksinäiseen maailmaansa eristettynä, ja psykiatria omassa sairausmaailmassaan, jossa sairauden puhkeamisen yhteyttä ulkoisiin tekijöihin ei noteerata. Tutkimusten kautta tiedämme kuitenkin, että perhetyö aina parantaa psyykkisen sairauden ennustetta. Perhekeskeinen työ tavoitteena perheenjäsenten yhteisen ymmärryksen lisääminen olisi ehkä tämänkin perheen kanssa toiminut. 

Sitten vaikeampaan kysymykseen, onko kaikki tänään toisin? Olen tavannut potilaita, jotka vastustavat pitkävaikutteisten lääkkeiden injektioita lääkkeen aiheuttamien sivuvaikutuksien tähden. Protesti on henkilökunnan taholta kuitenkin voitu tulkita merkeiksi sairauden uusiutumisesta. Olen myös tavannut psykiatrian hoitohenkilökuntaa, jotka esim. arvelevat tietävänsä skitsofreniasta paljon, mutteivät kuulemma ymmärrä kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä paljon mitään. Eikö tällainen näkökulma lähde biologisen sairauden olettamuksesta, jossa vain oireet ja niiden diagnoosi ovat merkityksellisiä mutta potilaan ympäristö ja stressitekijät eivät merkitse mitään?

Joskus potilasjärjestöt ja omaisjärjestöt ovat ajautuneet ristiriitoihin keskenään. Potilaat ovat esim. saattaneet pitää omaisia syyllisinä omaan sairastumiseensa. Jos psykiatria on keskittynyt koko perheen tukemiseen, voidaan tällainen yleensä välttää. Harvemmin on kukaan tieten tahtoen ajanut toisen hulluuteen. Perheessä pyritään aina hyvään. Mutta aina kun joku sairastuu, tarvitsee koko perhe ohjausta, tukea ja neuvontaa. Psyykkinen sairastuminen on koko perheen asia.

Ystävänpäivänä 2016
sauli.suominen(at)welho.com

Rikkoutuneen mielen omaisena

Hämmennys, tunne jonka muistan lapsuudestani. Kun äitini pakkasi kaikki ruokamme jääkaapistamme kauppareissulle mukaan. Hän pelkäsi, että ne myrkytetään.

Häpeä, tunne jonka koin usein. Ruokakaupassa maksettuamme, äitini alkoi kovaan ääneen syyttämään myyjää kadonneesta juustopaketista tai mehukeitosta jota emme koskaan olleet ostaneet. Tai pankissa kun äitini alkoi ”setvimään” jotain raha-asioita huutaen pankkivirkailijalle.

Ahdistus, joka tuli kun äitini ei antanut kenenkään perheenjäsenistämme poistua kotoamme, koska kaulakoru oli varastettu. Olin lähdössä leikkipuistoon, isäni töihin ja veljeni pihalle, loppujen lopuksi koru löytyi, se oli tipahtanut patterin väliin.

Olin kahdeksan-vuotias, kun isämme pakkasi meidät lapset autoon ja muutimme pois lapsuuden kodistamme. Pahinta oli nähdä äitini hämmentynyt ja surullinen katse ikkunasta kun auto starttasi.

Minulla on aina ollut hyvä ja läheinen suhde äitini kanssa, vaikka asuimme eri osoitteissa nuoruuteni, tapasimme säännöllisesti ja minulla on vain hyviä muistoja äitini kanssa vietetyistä retkistä.

Tosin käynnit mielisairaaloissa teinivuosina ei ollut kovin mieluisia.

Kun olin alle 20-vuotias, isoveljeni alkoi oireilla. Hänet haettiin sairaalaan ja diagnoosi oli sama kuin äidilläni, skitsofrenia. En muista mitä ajattelin. Kävimme tapaamassa häntä usein, isäni oli murtunut.

Veljeni muutti takaisin lapsuuden kotiimme kun hän oli noin 16-vuotias.

Tällä hetkellä veljeni on 36, ja äitini 68-vuotias. He asuvat edelleen yhdessä.

Olen iloinen että äidilläni on seuraa veljestäni.  Äitini on todella passivoitunut eikä halua harrastaa eikä lähteä kotoansa juuri mihinkään. Mutta mieleltään äitini on rauhoittunut ja hänellä on oikein hyviä oivalluksia ja viisaita neuvoja minulle. Pientä vainoharhaa hänellä joskus on, mutta hyvin lievää siihen nähden mitä se on pahimmillaan ollut.

Joskus itken kun menen hänen luokse kylään kun katson häntä. Mutta toisaalta hänellä on rakastavat lapset, ihana koti ja taloudellisesti vakaa tilanne ja minulle hän on maailman paras äiti ja kaikkensa hän on lapsiensa eteen tehnyt.

Nyt olen 33-vuotias ja äitini edunvalvoja, saan myös omaishoidontukea. Joskus koen huonoa omaatuntoa, koska en hoida äitiäni päivittäin, mutta niin paljon olen auttanut ja parhaani yrittänyt että sallin tuon avustuksen itselleni.

Veljelläni on ongelmia alkoholin kanssa, skitsofrenia-oireita hänellä on aika vähän, hänellä on jatkuva lääkitys.  Olen todella huolissani hänen tilanteesta ja tulevaisuudesta, miten hän pärjää ilman äitiäni ja hänen taloudellista tukeaan sitten myöhemmin. Miten päihdeongelma pahentaa hänen psyykkistä ja fyysistä kuntoaan. Olen yrittänyt puhua, nalkuttaa ja rajoittaa hänen rahankäyttöään, muuhun en pysty.

Sairastuneen omaisena on todella rankkaa ja tie on loputon ja apua he tarvitsevat aina.

-Anna-