Itsemurhariski ja omaisen taakka

Eilen oli kansainvälinen itsemurhien ehkäisypäivä. Helsingissä Suomen Mielenterveysseura yhdessä Surunauha ry:n kanssa järjesti fillarikulkueen ja seminaarin aiheen tiimoilta. Osallistuin työryhmäni kanssa molempiin. Tällä kertaa teemana oli erityisesti itsemurhien ehkäisy työpaikoilla. 

Koen päivän pääviestin olleen, että itsemurhat ovat ehkäistävissä, ja että yhteiskunnan ja hoitojärjestelmän toimet ovat siinä pääroolissa. Aiheesta keskusteltaessa päädytään kuitenkin aina myös siihen, että jokaisen meidän tehtävä on huomata, jos joku työyhteisössä, kaveripiirissä tai perheessä alkaa voida huonosti. Ainakin tarjota kahvikupposta ja juttuseuraa, että päästään alkuun, jos työkaverista on kyse. Ja soitetaan vaikka illalla, jos työpäivän aikana ei ehdi puhua.

Pohdin asiaa omaisyhdistyksen työntekijän näkökulmasta. En voi olla ajattelematta sitä, että omainen, eli henkilö jonka läheinen on sairastunut psyykkisesti, on usein kovin syyllisyyden tuntoinen jo siitä, että läheinen on sairastunut. Itsemurha äärimmäisenä tekona tuo luonnollisesti omaiselle valtavan syyllisyyden tunteen taakan.

Tiedän monia omaisia, jotka ”valvovat” psyykkisesti oireilevaa läheistään, koska tämä ehkä on itsemurhavaarassa. Omainen ei kestä ajatusta, että sairastunut tekisi itselleen jotain. Se tarkoittaa käytännössä usein sitä, että lomamatkalle ei voi lähteä, teatteriin ei voi mennä, puhelinta ei voi sulkea. Yölläkin voi tulla soitto, joka vaatii lähtemään läheisen luokse tai soittamaan apua hätänumerosta. Sellaisen jälkeen ei voi nukkua ja aamulla on mentävä taas töihin. Päivystäminen niin sanotusti 24/7 kuluttaa oleellisesti omaisen voimia, mutta hän kokee sen velvollisuudekseen ja ainoaksi mahdolliseksi ratkaisuksi olla sairastuneen läheisensä tavoitettavissa. Omainen kuluttaa mahdottoman tehtävän edessä omat voimansa ja on suuressa riskissa sairastua itse masennukseen.

Se tiedetään, että vakavasti masentuneella itsemurhaan johtava prosessi on usein pitkä. Mutta impulsiivisesti käyttäytyvillä esim. tunne-elämän epävakaudella oireilevilla tai päihteiden vaikutuksen alaisena olevilla itsemurhavaaran aste vaihtelee nopeasti. Miten omainen voisi tietää, milloin oireileva läheinen on kiireellisen avun tarpeessa?

Kaikki terveydenhuoltoalan ammattilaisetkaan eivät osaa kysyä potilaalta suoraan itsemurha-aikeista tai -ajatuksista. Tämä tuli puheeksi paneelikeskustelussa eilen. Panelistit toivat esiin eri näkökulmia ja kysymys: ”Oletko kenties tappamassa itsesi lähiaikoina?”, kävi joidenkin huulilla melkeinpä tragikoomisia piirteitä sisältävänä lauseena. Aiemmassa työssäni psykiatrisena sairaanhoitajana julkisen hoitojärjestelmän työntekijänä olen monesti kysynyt potilaalta: ”Onko sulla itsetuhoisia ajatuksia?”. Mielestäni sitä kysymystä ei ole vaikea esittää, jos ollaan tilanteessa, jossa puhutaan potilaan voinnista.

Jos kysymys on liian epämääräinen, toinen vastaa: ”Mitä sä tarkoitat?” Lisäkysymys: ”Onko sulla kuolemantoiveita tai halua tehdä itsellesi jotain?”, selvittää tilannetta lisää. ”Joo, no mä olen taas viillellyt” tai ”Toivoisin että auto ajaisi päälle, en varo kun menen suojatielle” tai ”Juon/syön kyllä aivan holtittomasti, kyllä se on itsetuhoista” saattaisi olla vastauksena. Toki siihenkin kysymykseen voi vastata myös: ”Kyllä, olen aikonut tappaa itseni tämän kuun viimeinen päivä”. 

Myös omaiset pohtivat sitä, että voiko omalta läheiseltään kysyä itsemurha-ajatuksista. Olen sanonut, että kyllä voi kysyä, asiasta kannattaa puhua. Saat jotain tuntumaa, voit tilanteen mukaan tarjota apuasi tai pyytää läheistäsi kertomaan asiasta hoidossaan. Mutta älä ota vastuuta läheisesi hengissä pysymisestä, koska se ei ole sinun vastuullasi.

Suomen Mielenterveysseura ojensi eilen sosiaali- ja terveysministeriön edustajalle ehdotuksen kansallisesta itsemurhien ehkäisyohjelmasta. Maailman terveysjärjestö WHO suosittelee että kaikilla jäsenmaillaan sellainen olisi. Kansallisten ohjelmien avulla on voitu selkeästi ehkäistä itsemurhia. Keinoja ovat muun muassa itsemurhaa yrittäneiden tukeminen ja auttaminen, masennuksen sekä alkoholiongelmien hyvä hoito, tuki ja apu fyysisissä sairauksissa ja elämän kriiseissä, sekä nuorten miesten syrjäytymisriskien huomiointi. (Lähde: www.mielenterveysseura.fi; Suomeen on saatava itsemurhien ehkäisyohjelma)

Viime päivinä julkisuudessa kohua herättäneet hallituksen suunnittelemat työelämän uudistukset tuovat omiin ajatuksiini selvän ristiriidan sen välillä, mitä hyvinvointiin työpaikoilla tarvittaisiin ja mitä todennäköisesti tullaan saamaan. 

Johanna Puranen

omaisten tuki- ja neuvontatyöntekijä

FinFami - Uusimaa ry

Rikkoutuneen mielen omaisena

Hämmennys, tunne jonka muistan lapsuudestani. Kun äitini pakkasi kaikki ruokamme jääkaapistamme kauppareissulle mukaan. Hän pelkäsi, että ne myrkytetään.

Häpeä, tunne jonka koin usein. Ruokakaupassa maksettuamme, äitini alkoi kovaan ääneen syyttämään myyjää kadonneesta juustopaketista tai mehukeitosta jota emme koskaan olleet ostaneet. Tai pankissa kun äitini alkoi ”setvimään” jotain raha-asioita huutaen pankkivirkailijalle.

Ahdistus, joka tuli kun äitini ei antanut kenenkään perheenjäsenistämme poistua kotoamme, koska kaulakoru oli varastettu. Olin lähdössä leikkipuistoon, isäni töihin ja veljeni pihalle, loppujen lopuksi koru löytyi, se oli tipahtanut patterin väliin.

Olin kahdeksan-vuotias, kun isämme pakkasi meidät lapset autoon ja muutimme pois lapsuuden kodistamme. Pahinta oli nähdä äitini hämmentynyt ja surullinen katse ikkunasta kun auto starttasi.

Minulla on aina ollut hyvä ja läheinen suhde äitini kanssa, vaikka asuimme eri osoitteissa nuoruuteni, tapasimme säännöllisesti ja minulla on vain hyviä muistoja äitini kanssa vietetyistä retkistä.

Tosin käynnit mielisairaaloissa teinivuosina ei ollut kovin mieluisia.

Kun olin alle 20-vuotias, isoveljeni alkoi oireilla. Hänet haettiin sairaalaan ja diagnoosi oli sama kuin äidilläni, skitsofrenia. En muista mitä ajattelin. Kävimme tapaamassa häntä usein, isäni oli murtunut.

Veljeni muutti takaisin lapsuuden kotiimme kun hän oli noin 16-vuotias.

Tällä hetkellä veljeni on 36, ja äitini 68-vuotias. He asuvat edelleen yhdessä.

Olen iloinen että äidilläni on seuraa veljestäni.  Äitini on todella passivoitunut eikä halua harrastaa eikä lähteä kotoansa juuri mihinkään. Mutta mieleltään äitini on rauhoittunut ja hänellä on oikein hyviä oivalluksia ja viisaita neuvoja minulle. Pientä vainoharhaa hänellä joskus on, mutta hyvin lievää siihen nähden mitä se on pahimmillaan ollut.

Joskus itken kun menen hänen luokse kylään kun katson häntä. Mutta toisaalta hänellä on rakastavat lapset, ihana koti ja taloudellisesti vakaa tilanne ja minulle hän on maailman paras äiti ja kaikkensa hän on lapsiensa eteen tehnyt.

Nyt olen 33-vuotias ja äitini edunvalvoja, saan myös omaishoidontukea. Joskus koen huonoa omaatuntoa, koska en hoida äitiäni päivittäin, mutta niin paljon olen auttanut ja parhaani yrittänyt että sallin tuon avustuksen itselleni.

Veljelläni on ongelmia alkoholin kanssa, skitsofrenia-oireita hänellä on aika vähän, hänellä on jatkuva lääkitys.  Olen todella huolissani hänen tilanteesta ja tulevaisuudesta, miten hän pärjää ilman äitiäni ja hänen taloudellista tukeaan sitten myöhemmin. Miten päihdeongelma pahentaa hänen psyykkistä ja fyysistä kuntoaan. Olen yrittänyt puhua, nalkuttaa ja rajoittaa hänen rahankäyttöään, muuhun en pysty.

Sairastuneen omaisena on todella rankkaa ja tie on loputon ja apua he tarvitsevat aina.

-Anna-

Normaalia elämää sairaan vanhemman kanssa

Mietin pitkään miten osaisin avata siihen maailmaan oven jonne olin vajonnut. Oppaita on tehty, neuvoja on, tietoa, koulutusta riittää. Miten puututaan, mitä pitää sanoa. Kuitenkin, vain empatiakyvyn kautta osaat löytää oikean tavan puhua.  Empatia syntyy, kun ymmärrät ja tiedät, kun pääset sisälle, näet toisen silmin. Et voi elää ja kokea elämääni, mutta voit yrittää, jotta osaat auttaa, oikein. Älä puhu kukista ja päivänpaisteesta jos toisen elämä on täytetty sairaudella. Puhu niin kuin asiat ovat. Suoraan, lempeästi, kerro totuus. Lapsi ei tiedä.

Tässä hetkiä 6-vuotiaan lapsen elämästä, kokemus, omani. Olen pahoillani, jos se saa sinut itkemään. Minä en itkenyt kirjoittaessani, tämä kaikki oli ihan normaalia.

”Äiti on niin taitava olemaan pelottava, äiti on kaikki, Jumala. Se ääni, sävy, joka valtaa huoneen, ilman, tulee hengityksen kautta, ihon läpi. Äiti täyttää kaiken, vie muun maailman kauas pois. Mitään ei voi niin pelätä, kuin äitiä. Pelko on jatkuvasti sisällä. Pelon ystävä on suunnaton kaiken nielevä häpeä. Jokaista solua täytyy hävetä. Kaikki on niin syvää, siihen hukkuu, häviää.

Hengitys on äidin mielestä liian äänekästä. On opeteltava syömään ottaen happea niin hiljaa, ettei oikein pysty nielemään. Siitä tulee kipeäksi, kaikki häpeä siirtyy pieneen vatsaan, johon se ei mahdu. Kaikki ne tunteet ovat liian suuria. Sekin pieni ääni, joka syödessä lähtee tukahtuen huulille, on äidin mielestä irvokasta puhinaa. Mikä on äpärä, ei kukaan haluaisi olla äpärä, äiti vihaa äpäriä.

Kävely ei suju niin kuin äiti haluaa. Äiti huutaa, jos peppu heiluu liikaa kävellessä. Kaikki ihmiset jalkakäytävillä kuulevat ja katsovat pitkään. Huora, pikku perseesi heiluu ja houkuttelee doguja. On harjoiteltava iltaisin ja unissaan kävelyä, kangistuen, kyyryssä, liikkumatta. Peilistä voi katsoa liikkuuko joku muu paikka, kuin jalat. Olisi parempi  jos mikään ruumiissa ei olisi hengissä. On niin paljon opittavaa. Pahoilla ihmisillä keinuu peppu samalla tavalla, kun ne kävelevät.  Pitää olla kaikin keinoin äidin mielen mukainen, jotta äiti voisi olla ylpeä tyttärestään. Äiti haluaa olla ylpeä, on tärkeää pukeutua äidin valitsemiin vaatteisiin. Ei kukaan halua olla oikeistolainen huora, niitä äiti vihaa.  Hame on silti liian lyhyt ja pikkuhousuja ei huorat pidä.

Aurinkoa. Äiti komentaa asettamaan bikinien yläosaa peittävämmin ja katsomaan aurinkoon. Silmät väsyy, sattuu, polttaa luomia. On pakko laskea katse alas. Äiti lyö. Polttaa, sattuu. Katse laskeutuu, äiti lyö. On kaunis kesäpäivä. Naapurissa lapset leikkivät vesileikkejä. Kukaan ei tiedä, kukaan ei kuule. Eletään ihan normaalia elämää.”

Kati

Omaisen tiedonsaantioikeutta tulisi tarkistaa

Ajankohtaisena puheenaiheena on omaisten tiedonsaantioikeus läheisensä hoitoon liittyen. Tämä on myös FinFamille yksi vuoden tärkeimmistä edunvalvontateemoista. Tiedonsaantioikeuden nykyiset rajaukset voivat tuoda tullessaan erinäisiä haastavia tilanteita niin omaisille kuin joskus sairastuneelle läheisellekin. Tässä kirjoituksessa nostan esiin yhden tiedonsaannin rajoittamiseen liittyvän ongelmatilanteen. 

On tilanne, jossa sairastunut läheinen lähtee kotoaan sekavassa tilassa ja voi olla teillä tietymättömillä useita päiviä. Kun omainen alkaa etsiä läheistään ja soittaa sairaalaan, ei sairaala saa potilaan tietosuojaan vedoten antaa omaisille tietoa siitä, onko läheinen siellä hoidettavana vai ei. Jokainen voi varmasti kuvitella sen huolen määrän, jonka epätietoisuus läheisen olinpaikasta omaisissa aiheuttaa. 

Potilaslaki sanoo, että omaisille annetaan tieto läheisen sairaalaan ottamisesta, jos potilas on hoidettavana tajuttomuuden tai muun siihen verrattavan syyn vuoksi ja voidaan olettaa, ettei potilas kieltäisi antamasta tietoa. Esimerkiksi psykoosia ei kuitenkaan verrata tajuttomuuteen. Jos potilas on psykoosissa ja kieltää tiedonannon omaisille, jää päätöksenteko lääkärille. Lääkäri arvioi tapauskohtaisesti, antaako tiedon vai ei. Potilaan itsemääräämisoikeus on vahva ja useimmiten tieto jää omaisilta saamatta. 

Jos läheinen on kateissa ja sairaala ei vahvista potilaan olevan sairaalassa, jää omaiselle mahdollisuudeksi joko jatkaa odottamista tai tehdä katoamisilmoitus. Poliisin selvittäessä läheisen olinpaikkaa, sairaalan velvollisuus on antaa poliisille tieto. Poliisi välittää omaisille tiedon siitä, että läheinen on löydetty ja turvassa. Tarkempaa tietoa potilaan olinpaikasta myöskään poliisilla ei ole oikeus omaisille antaa. 

Monimutkaisen kuuloinen prosessi, mutta lopputuloksena omaiset siis saavat tietää, että läheinen on turvassa ja voivat lakata huolehtimasta. Mutta eikö tämä kuulosta omaisten voimien koettelemisen lisäksi täydelliseltä resurssien hukkaamiselta? Olisi kai poliisillakin parempaa tekemistä, kuin toimia välikätenä omaisten ja hoitotahon välillä. 

Nämä keskustelut herättävät ajatuksia myös siitä, mitä tietosuoja voi tehdä perheen sisäisille suhteille. Tavoitteenahan on, että potilaita voitaisiin hoitaa mahdollisimman paljon avohoidossa ja tällöin perheen merkitys hoitoa tukevana tekijänä korostuu.  Käytännössä omaiset eivät useinkaan ole tietoisia läheisen hoitosuunnitelmasta. Tiedonsaannin rajaaminen tekee sairaudesta pahimmillaan potilasta ja omaisia erottavan tekijän. On läheinen, joka on sairastunut ja hänen hoitonsa, joka ei omaisille kuulu. Käytännössä omaisten tulisi huolehtia läheisensä hyvinvoinnista ja arjen toimivuudesta – ilman tietoa hoidon tavoitteista tai sisällöstä, parhaan kykynsä mukaan. 

Yleensä potilas kieltää tiedon antamisen sairauden akuutista vaiheesta johtuen. Tilanteen normalisoiduttua mieli usein muuttuu. Tiedonsaantiin liittyviä tilanteita olisikin hyvä ennakoida, eli sopia ennakkoon miten akuuteissa tilanteissa potilas haluaa toimittavan. Kun läheisen sairaus on rauhallisessa vaiheessa, voi hän laatia psykiatrisen hoitotahdon. Se on potilaan miettimä kirjallinen toive omaisten tiedonsaantiin liittyen. Nyt hoitotahtoa käyttävät ainakin Varsinais-Suomen, Helsingin ja Uudenmaan, Pirkanmaan sekä Kanta-Hämeen sairaanhoitopiirit. Tavoitteena on, että se otetaan käyttöön koko Suomessa.

Jos hoito on avohoitoa painottava ja vääjäämättä myös omaisia koskettava asia, on se myös avattava rehellisesti kaikille osapuolille. Omaisten omien sanojen mukaan hoitovastuuseen liittyvä kuormitus olisi huomattavasti vähäisempää, jos heidät otettaisiin mukaan hoitoon liittyviin keskusteluihin ja jos hoito olisi perheen yhteinen, ei sitä eriyttävä asia.

Sanna Huhtonen

suunnittelija

Mieletön mahdollisuus -projekti

Mielenterveysomaisten keskusliitto - FinFami ry