Mielenterveysongelmia sairastaville on kaikenlaista opasta.
Myös sellaisia joissa neuvotaan kuinka vaikkapa lapsilleen tulee sairaudesta
kertoa. En ole kuitenkaan törmännyt vielä kirjaseen jossa kerrotaan, miten
mielenterveysongelmista kerrotaan ystäville ja muulle perheelle. Sedille ja
tädeille, serkuille ja enoille. Appivanhemmille. Entä tuttaville tai vaikka
kummilapsen syntymäpäivillä kummikollegoille. Naapurille, lapsen opettajalle
vanhempainillassa. Vai pitääkö jättää kertomatta? Miten silloin voi selittää
miksi ei ole kolmena viime vuotena päässyt synttäreille tai osallistunut
mokkapalojen leipomiseen myyjäisiä varten? Ollako huono kummitäti ja vanhempi vai
sairastava sellainen?
Kummilapselleni kerroin jokunen vuosi sitten sairaudesta,
joka tekee minut välillä niin kipeäksi, että synttäritkin jää väliin. En
kertonut sairauteni nimeä. Kummityttöni vanhemmille en ole useinkaan tästä
sairaudesta jutellut. Nyt kun mietin, niin isälle en ollenkaan ja äidille pari
kertaa. Se vähän vaivaa minua.
Koska siitä ei puhuta mietin jatkuvasti, pidetäänkö minua
huonona kummitätinä? Mitä ne muut kummit ajattelevat minusta ja joskus
väsyneestä katkonaisesta ajatuksenjuoksusta. Kamalaa skarppausta aina kun menen
sinne, koska en ole kertonut. En ole ottanut puheeksi. Eikä se kai oikea paikka
olisikaan. Vai olisiko sittenkin.
Onko minun hartioillani puhumisen vastuu, jotta koko maailma
muuttuisi ja tunnustaisi mielenterveysongelmat sairaudeksi. Helpottaisiko se
minun elämääni ja millä hinnalla. Entä jos joku siinä kahvipöydässä vaikka
vaivautuu. Ei ymmärrä ja torjuu. Ehkä naurahtaa tai vitsailee jotain
kustannuksellani. En tosin usko, että juuri tässä nimenomaisessa kahvipöydässä
koskaan kävisi niin. Joten miksi ihmeessä en kerro? Entä jos ne ei kuitenkaan
ymmärrä?
Mitä sanoa naapurille johon törmään postilaatikolla. Kello
on 17.00 ja olen yöpaidassa, silmät itkusta turvonneena. ”Onko jotain
sattunut?” Joo on, kuule kohta 20 vuotta on sattunut. Mieluummin tämän yhden tapauksen jälkeen
jätän menemättä sinne postilaatikolle. Miksi?
Mitä ihmettä minä häpeän. Itseäni vai? Eikö pitäisi olla
mieluummin pää pystyssä ja ylpeä. Katsos, olen seinähullu ja sairaaloissakin on
oltu, silti tässä olen. Teen vähän töitä, hoidan perheen ja koiran. Olen sellainen selviytyjä, ettei toista kuule
löydykään.
Tosiasia on se, että ihminen joka ei kestä kuulla
sairaudestani ei ole sen arvoinen, että hänen kanssaan haluan olla minkään
maailman tekemisissä. Tosiasia on myös se, että on typerää toitottaa
sairaudestaan kaupan kassalle, vaikka se olisikin tuttava. Miksi?
Syöpäpotilaatkaan ei tee niin. Mutta jos tekisivät, he saisivat myötätuntoa. Me
hullut oltaisiin vaan hulluja, ehkä.
Kannattaisiko kokeilla? Onhan niitä paitojakin ”avohoidossa”
On se joku statement. Tervetullut ja hyvä sellainen. Paskat muiden
mielipiteistä. Ihan oikeasti. Ole juuri sellainen kuin olet. Minä aion kysyä
kummityttöni vanhemmilta, voinko kertoa kummitytölle ihan oikeasti
sairaudestani. Se selvittäisi monta asiaa ja kummitytön ei tarvitsisi niin
kummastella miksi en aina olekaan hänelle läsnä. Jos muut ei ymmärrä, niin
ainakin se minulle tärkein tietää ja varmasti ymmärtää.
Siihen kertomiseen oli se opaskin.
-Kati-
Kiitos tästä Kati! Aihe johon tämän ajatusten herättämisen jälkeen tartun aivan varmasti monelta kantilta blogissani. Viimeksi mietin eilen työhaastattelussa, kerronko mikä on vapaaehtoistyöni ja vaikka en itse olekaan diagnosoitu niin sana skitsofrenia on pelottava mainita. Tiina - Pikkusiskon tunnustuksia elämästä blogista.
VastaaPoistaItse niin puolison ja perheenäidin roolissa sekä ammattilaisena rohkaisen avoimuuteen.joskus sillä on hintansa mutta salaisuuksien pitäminen käy helposti raskaaksi joten avoimuudesta on isompi hyöty.puolisoni sairaus on meille elämässä juttu muiden juttujen joukossa,ei siitä tarvitse numeroa tehdä muttei salassakaan pitää.
VastaaPoistaMyös ammattilaisen näkökulmasta ajattelen ettei salaisuuksien pitäminen mahdollista kuntoutumista niin hyvin kun avoimuus tosiasioita kohtaan.
Rohkeutta!