keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Miksi kertoa sairaudesta ja kenelle?



Mielenterveysongelmia sairastaville on kaikenlaista opasta. Myös sellaisia joissa neuvotaan kuinka vaikkapa lapsilleen tulee sairaudesta kertoa. En ole kuitenkaan törmännyt vielä kirjaseen jossa kerrotaan, miten mielenterveysongelmista kerrotaan ystäville ja muulle perheelle. Sedille ja tädeille, serkuille ja enoille. Appivanhemmille. Entä tuttaville tai vaikka kummilapsen syntymäpäivillä kummikollegoille. Naapurille, lapsen opettajalle vanhempainillassa. Vai pitääkö jättää kertomatta? Miten silloin voi selittää miksi ei ole kolmena viime vuotena päässyt synttäreille tai osallistunut mokkapalojen leipomiseen myyjäisiä varten? Ollako huono kummitäti ja vanhempi vai sairastava sellainen?

Kummilapselleni kerroin jokunen vuosi sitten sairaudesta, joka tekee minut välillä niin kipeäksi, että synttäritkin jää väliin. En kertonut sairauteni nimeä. Kummityttöni vanhemmille en ole useinkaan tästä sairaudesta jutellut. Nyt kun mietin, niin isälle en ollenkaan ja äidille pari kertaa. Se vähän vaivaa minua.

Koska siitä ei puhuta mietin jatkuvasti, pidetäänkö minua huonona kummitätinä? Mitä ne muut kummit ajattelevat minusta ja joskus väsyneestä katkonaisesta ajatuksenjuoksusta. Kamalaa skarppausta aina kun menen sinne, koska en ole kertonut. En ole ottanut puheeksi. Eikä se kai oikea paikka olisikaan. Vai olisiko sittenkin.

Onko minun hartioillani puhumisen vastuu, jotta koko maailma muuttuisi ja tunnustaisi mielenterveysongelmat sairaudeksi. Helpottaisiko se minun elämääni ja millä hinnalla. Entä jos joku siinä kahvipöydässä vaikka vaivautuu. Ei ymmärrä ja torjuu. Ehkä naurahtaa tai vitsailee jotain kustannuksellani. En tosin usko, että juuri tässä nimenomaisessa kahvipöydässä koskaan kävisi niin. Joten miksi ihmeessä en kerro? Entä jos ne ei kuitenkaan ymmärrä?

Mitä sanoa naapurille johon törmään postilaatikolla. Kello on 17.00 ja olen yöpaidassa, silmät itkusta turvonneena. ”Onko jotain sattunut?” Joo on, kuule kohta 20 vuotta on sattunut.  Mieluummin tämän yhden tapauksen jälkeen jätän menemättä sinne postilaatikolle. Miksi?

Mitä ihmettä minä häpeän. Itseäni vai? Eikö pitäisi olla mieluummin pää pystyssä ja ylpeä. Katsos, olen seinähullu ja sairaaloissakin on oltu, silti tässä olen. Teen vähän töitä, hoidan perheen ja koiran.  Olen sellainen selviytyjä, ettei toista kuule löydykään. 

Tosiasia on se, että ihminen joka ei kestä kuulla sairaudestani ei ole sen arvoinen, että hänen kanssaan haluan olla minkään maailman tekemisissä. Tosiasia on myös se, että on typerää toitottaa sairaudestaan kaupan kassalle, vaikka se olisikin tuttava. Miksi? Syöpäpotilaatkaan ei tee niin. Mutta jos tekisivät, he saisivat myötätuntoa. Me hullut oltaisiin vaan hulluja, ehkä.

Kannattaisiko kokeilla? Onhan niitä paitojakin ”avohoidossa” On se joku statement. Tervetullut ja hyvä sellainen. Paskat muiden mielipiteistä. Ihan oikeasti. Ole juuri sellainen kuin olet. Minä aion kysyä kummityttöni vanhemmilta, voinko kertoa kummitytölle ihan oikeasti sairaudestani. Se selvittäisi monta asiaa ja kummitytön ei tarvitsisi niin kummastella miksi en aina olekaan hänelle läsnä. Jos muut ei ymmärrä, niin ainakin se minulle tärkein tietää ja varmasti ymmärtää. 

Siihen kertomiseen oli se opaskin.

-Kati-

2 kommenttia:

  1. Kiitos tästä Kati! Aihe johon tämän ajatusten herättämisen jälkeen tartun aivan varmasti monelta kantilta blogissani. Viimeksi mietin eilen työhaastattelussa, kerronko mikä on vapaaehtoistyöni ja vaikka en itse olekaan diagnosoitu niin sana skitsofrenia on pelottava mainita. Tiina - Pikkusiskon tunnustuksia elämästä blogista.

    VastaaPoista
  2. Itse niin puolison ja perheenäidin roolissa sekä ammattilaisena rohkaisen avoimuuteen.joskus sillä on hintansa mutta salaisuuksien pitäminen käy helposti raskaaksi joten avoimuudesta on isompi hyöty.puolisoni sairaus on meille elämässä juttu muiden juttujen joukossa,ei siitä tarvitse numeroa tehdä muttei salassakaan pitää.
    Myös ammattilaisen näkökulmasta ajattelen ettei salaisuuksien pitäminen mahdollista kuntoutumista niin hyvin kun avoimuus tosiasioita kohtaan.
    Rohkeutta!

    VastaaPoista