Sairaus, stressi ja jaksaminen

Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan stressinsietokyky ei ole samanlainen kuin terveen ihmisen. Minulla sitä ei juuri ole. Koen, että stressinsietokykyni on pysyvästi alentunut. Jaksaminenkin vaihtelee. Näin ollen jokin käsittämättömän pieni asia saattaa aiheuttaa suuren reaktion.

Terveen voi olla vaikea ymmärtää tätä.  Kuinka tuskastun kohtuuttomasti postittamatta jääneestä kirjeestä. Kuinka tiskikoneen tyhjentäminen on vuoren korkuinen asia, joka ahdistaa suunnattomasti. Nämä kaksi samaan aikaan lannistaa toimintakyvyn ja koen, että on liikaa hoidettavia asioita.

Mitä tehdä? Olen ratkaissut asian lepäämällä välissä ja lähes jatkuvasti. Monta kertaa päivässä. Tyhjennän tiskikoneen yläosan ja sen jälkeen heitän pitkäkseni. Aika säälittävää? Kuinka jonkun jaksaminen voi olla näin heikkoa. No, ei se ainakaan lisää stressiä kun on antanut luvan itselleen mennä sen mukaan minkä jaksaa.  Tosin oma pää vaatii edelleen toimimaan yhtä tehokkaana kuin terve. Tämäkin on kuitenkin vähentynyt.

Siinä vaiheessa kun hoitamattomia asioita on liikaa, pysäytän itseni kokonaan ja hengittelen. Saatan itkeä, jolloin poikani tulee viereen ja sanoo ”Ota iisisti, lepää jos et jaksa.” Olen onnellisessa asemassa, perheeni ymmärtää missä mennään ja kuinka heikko heikoimmillani olen. En osaa, toimintakyky heikkenee ja asiat kaatuvat niskaan. Postittamaton kirje on postittamatta viikon ja vedän ajatusta siitä kivirekenä eteenpäin. En saa aikaan mitään, koska stressaan liikaa. Muilla on ne kymmenen asiaa, minulla tämä yksi jota en vain saa hoidettua. Stressi vie toimintakyvyn ja loogisen ajattelun.

Siinä vaiheessa kun tähän yhtälöön lisätään hypomania ja ajatuksenjuoksu, tai masennus ollaan jo ihan muissa sfääreissä. Sattuu ja lujaa. Onneksi näin ei aina ole. On vain pysyvä olemattoman pieni stressinsietokyky ja jaksamisen heikkous. On siinäkin ihan tarpeeksi sietämistä ja se pitää jatkuvasti ottaa huomioon, tuskastumiseen asti.

Kai se on sitten ihan okei jos päiväni alkaa haaveella kakun leipomisesta ja kun huomaan mitä se vaatii valtaa stressi mielen ja se siitä. Kuitenkin huomaan viimeisen kolmen vuoden aikana jaksamisen kasvaneen koko ajan, todella hitaasti, mutta suunta on oikea. Tosin lähdin siitä, että makasin sängyssä ja itkin ja huusin. Pitkälle olen päässyt, nyt siedän ne kaksi asiaa, jos muistan levätä välissä. Enkä stressaa liikaa.

Tarkemmin ajatellen teen ihan oikeita asioita. Nyt kirjoitan, vaikka koti on kaaoksessa. Kohta menen istumaan ulos koiran kanssa, vaikka asioita on hoitamatta. Stressiltä voi katkaista siivet kun sulkee silmänsä oikeilta asioilta. Minun pitäisi olla itsestäni ylpeä. Harvempi opettelee näin hienosti uudesti elämään ja punnitsemaan tapansa ja toimintansa.

-Kati-

Kohtaa mut sellaisena kuin oon

Meidän yhteiskunta toimii pitkälti sillä tavalla, että kaikki ihmiset tungetaan erilaisiin lokeroihin ja se lokero sitten määrittää sitä, kuka sä oot ja miten sua kohdellaan. Erityisen hyvin tää näkyy mun mielestä nuorten hyvinvoinnista ja mielenterveydestä puhuttaessa. Suomessa asiat on moniin muihin maihin verrattuna hyvin. Meillä on hyvä terveydenhoitojärjestelmä ja ainakin teoriassa tarvitseva saa apua. Silti on paljon parannettavaa. Jos voisin muuttaa asioita sormia napsauttamalla, tekisin kolme muutosta.

1.    Meidät nuoret tulee kohdata ihmisinä, ei diagnooseina

Mun hyvä ystävä jonotti psykiatrille pääsyä usean viikon ajan. Kun hän sitten pääsi puhumaan, niin keskustelu alkoi psykiatrin puolelta sanoin ”noniin, sulla on masennus”. Toivoisin, että voisin sanoa tän olevan yksittäinen tapaus, joka ei koskaan toistu. Epäilen kuitenkin, että niin ei ole.

Jokainen nuori haluaa tulla kohdatuksi omana itsenään. Mä haluan, että mut nähdään sellaisena kuin mä oon. Se merkitsee mulle tosi paljon, ja tiedän että niin merkitsee muillekin nuorille. Erityisen tärkeää on, että kun nuori menee hakemaan apua, hänet nähdään omana itsenään. Oman itsensä tuntee tärkeäksi kun sulta kysytään että kuka sä oot ja miten menee. Sellanen on aitoa ja auttavaa kohtaamista.
 

2.    Kaikki nuoret tulee kohdata

Mielenterveyspalveluiden piiriin kuuluu vain tietty osa nuorista. Ne nuoret, joilla ei ole diagnoosia mielen sairaudesta, tai elämässään huomattua riskitekijää, saattavat jäädä kokonaan kohtaamatta, vaikka he voisivat huonosti ja kaipaisivat apua.

Konkreettinen tapa kohdata useampia nuoria on erilaisten ryhmien järjestäminen nuorille. Toivon, että mahdollisimman monella nuorella olisi mahdollisuus elämän mullistusten aikana käydä ryhmässä, työpajassa tai muussa vastaavassa, jossa elämän ylä- ja alamäkia oppisi käsittelemään esimerkiksi taiteen ja liikkeen avulla.

 

3.    Mielenterveydestä ja –sairaudesta pitää tehdä arkinen asia
 

Nuoret eivät puhu nuorten mielenterveydestä. Se on asia, josta ei kehdata sanoa ääneen, siihen liittyy häpeää ja salailua. Nuorten kanssa toimivien ammattilaisten on helppoa puhua nuorten mielenterveydestä. Keskustelu lähtee usein teille, jotka ovat kaukana meidän arkisesta elämästä. Mielenterveydestä pitää tehdä arkinen ja tavallinen asia. Asioista täytyy puhua niiden oikeilla nimillä, kauhistelematta tai kaunistelematta. Avoimuus lisää avoimuutta ja toivon sydämeni pohjasta, että jonain päivänä minä, sinä, tai kukaan muukaan nuori, ei häpeäisi sanoa, että hei, mä voin huonosti.

Ryhmä/työpajatoiminnan haasteena on ennakkoasenteet ja häpeä, ajatus siitä, että en mä kehtaa mennä tollaseen mukaan. Siksi kaikkien nuorien kohtaaminen ja mielenterveyden tekeminen arkiseksi asiaksi kulkevat käsi kädessä. Kun häpeä ja salailu vähenee, kaikki nuoret on helpompi tavoittaa ja kohdata.

Nuoret ja nuorten hyvinvointi on äärettömän tärkeä asia yhteiskunnalle. Vaikka mä kuinka haluaisin, en voi muuttaa asioita sormia napsauttamalla. Aion kuitenkin tehdä näiden kolmen muutokseen eteen kaiken sen, minkä voin.

Noora Rytilä, 17