Matkani Omakuva N.Y.T. -ryhmässä

Osallistuin viime keväänä MiMi-projektin Omakuva N.Y.T -ryhmään. Siitä on kulunut nyt noin puoli vuotta ja eräänä päivänä jäin katselemaan ryhmässä tehtyjä töitä, jotka olin halunnut ottaa sieltä mukaani; ensimmäistä ja viimeistä. Ensimmäinen ”kuva” on täynnä erivärisiä, sykkyrällä olevia viivoja. Ei mitään muuta. Kamala sotku, jossa ei ole päätä eikä häntää. Aivan kuin toisiinsa sotkeutuneet lankavyyhdet, joiden päistä ei ole mitään tietoa. Viimeisessä kuvassa taas olen minä itse. Muiden piirtämänä. Ympärilläni kuvaan itse lisättyjä, minulle tärkeitä asioita, joista saan voimaa. Näin jälkeenpäin ajatellen olen onnistunut luomaan viimeiseen kuvaan yllättävänkin positiivisen tunnelman. Kuvan katsomisesta tulee edelleen hyvä mieli, se saa ajattelemaan mukavia asioita ja nostaa suupielet ylöspäin. Kuvassa näyttää siis todellakin olevan niitä asioita, joista saan voimaa ja jotka herättävät positiivisia ajatuksia. Mutta mitä näiden kahden kuvan välillä oikein tapahtui?

No vaikka mitä. Ensimmäisen kerran pelokkaasta hiljaisuudesta viimeisen kerran lämpimiin halauksiin. Mukaan mahtui tunteita laidasta laitaan, itsensä likoon laittamista ja toisten huomioon ottamista. Tärkeintä oli kuitenkin se, että kaikki olivat tervetulleita, hyväksyttyjä omine ajatuksineen ja sellaisena kuin ovat. Toiset meistä olivat puheliaampia, toiset hiljaisempia. Toiset ujompia, toiset avoimempia. Kaikkien meidän taustat olivat myös erilaiset. Yksi oli kotoisin pohjoisesta, toinen etelästä. Yksi opiskeli maataloutta, toinen taidetta. Mutta mikä tärkeintä, kaikille riitti kavereita eikä ketään jätetty yksin.

Mitä sitten teimme? Piirsimme, maalasimme, kirjoitimme, luimme, puhuimme ja kuuntelimme. Liikuimme ja tanssimme, onneksi emme sentään laulaneet. Kokeilimme Feldenkraisia. Välillä sotkimme ja ihmettelimme maailmaa kuin lapset, välillä aikuistuimme ja hiljennyimme kuuntelemaan luentoa minäkuvan muodostumisesta. Yhdessä hetkessä olimme puita, seuraavassa jotain aivan muuta. Yksi minulle mieleenpainuvimmista ”tehtävistä” oli installaation suunnittelu. Meidän oli pitänyt valmistautua kokoontumiskertaa varten ottamalla mukaan jokin meille tärkeä esine. Noiden ja oikeastaan lähes kaikkien muiden esineiden, jotka tilasta sillä hetkellä irti saimme, pohjalta kokosimme kaikki omat installaatiomme. Keksimme installaatioillemme nimet ja kuvailimme niitä muille kolmella sanalla. Kuinka hienoja ”teoksia” saimmekaan aikaiseksi niinkin lyhyessä ajassa kuin meillä oli tehtävään käyttää. Ja kaikki aivan erilaisia, tekijöidensä näköisiä. Yhdessä installaatiossa oli kirja, toisessa matkalaukku, kolmannessa porakone; ”kun se nyt vaan sattui olemaan mulla repussa”. 

Omien tuotoksiemme lisäksi saimme aikaan myös upeita yhteisiä töitä. Levitimme lattialle suuren paperin, jonka ympärille kaikki mahtuivat. Jokainen piirsi, maalasi tai kirjoitti paperille oman mielensä mukaan ja toinen jatkoi siitä, mihin joku muu oli hetkeä aikaisemmin jäänyt. Viimeisellä kokoontumiskerralla puhalsimme kaikki vielä kerran yhteen hiileen, kun kokosimme kaksi kollaasia kaikista niistä töistä, jotka olimme aikaisemmin tehneet. Kirjoitimme, piirsimme ja maalasimme lisää, leikkasimme, revimme ja liimasimme palaset takaisin yhteen. Tuhosimme vanhaa luodaksemme taas jotain uutta. Nämä kollaasit olivat jopa jonkin aikaa esillä Mental Health Art Weekin yhteydessä.

Koko rupeaman huipensi yhteinen matka Tallinnaan, Viron taidemuseo Kumuun. Vaikka matkassa ei ihan koko ajan purjehdittukaan leppeässä myötätuulessa, jäi se silti mieleeni yhtenä parhaista ryhmämatkoista, jonka olen koskaan tehnyt. Mukavaa seuraa, rento meininki, mahtava ilma ja kaikesta huolimatta iloinen fiilis olivat ainakin itselläni mukana koko päivän ajan. Ja mikä parasta, mitään ei tarvinnut enää tässä vaiheessa jännittää tai pelätä. Sai olla juuri sellainen kuin on, ei tarvinnut tuntea itseään ulkopuoliseksi eikä muiden huomioiminen tuntunut pakotetulta vaan ihan luonnolliselta asialta. Harmi vain, että kaikki hauska ja mukavakin loppuu aikanaan.

Tallinnan matkan lisäksi puhuimme ryhmässä toisestakin matkasta, matkasta, jonka teemme kaikki yhdessä. Matkasta, jolla on alku ja loppu, vaikka se ei välttämättä suuntaudukaan paikasta A paikkaan B. Jokainen meistä, ryhmän jäsenistä, on aloittanut oman matkansa jo paljon ennen ryhmään liittymistä ja jatkanut omaa matkaansa ryhmän jälkeen, mutta siitä huolimatta tai ehkä juuri siitä johtuen, on ollut todella antoisaa taittaa matkaa hetki yhdessä muiden ryhmään kuuluneiden kanssa. Palatkaamme vielä lopuksi alussa esitettyyn kysymykseen siitä, mitä matkan aikana sitten oikein tapahtui. Siihen en osaa vastata, en todellakaan tiedä. Mutta siitä olen varma, että jotain tapahtui. Tapahtui paljonkin. Ja se kaikki on ollut hyvää. Toivottavasti saan vielä joskus kulkea yhtä antoisia ja mielenkiintoisia matkoja yhtä mielenkiintoisessa seurassa! 

-Heidi

Kohtaa mut sellaisena kuin oon

Meidän yhteiskunta toimii pitkälti sillä tavalla, että kaikki ihmiset tungetaan erilaisiin lokeroihin ja se lokero sitten määrittää sitä, kuka sä oot ja miten sua kohdellaan. Erityisen hyvin tää näkyy mun mielestä nuorten hyvinvoinnista ja mielenterveydestä puhuttaessa. Suomessa asiat on moniin muihin maihin verrattuna hyvin. Meillä on hyvä terveydenhoitojärjestelmä ja ainakin teoriassa tarvitseva saa apua. Silti on paljon parannettavaa. Jos voisin muuttaa asioita sormia napsauttamalla, tekisin kolme muutosta.

1.    Meidät nuoret tulee kohdata ihmisinä, ei diagnooseina

Mun hyvä ystävä jonotti psykiatrille pääsyä usean viikon ajan. Kun hän sitten pääsi puhumaan, niin keskustelu alkoi psykiatrin puolelta sanoin ”noniin, sulla on masennus”. Toivoisin, että voisin sanoa tän olevan yksittäinen tapaus, joka ei koskaan toistu. Epäilen kuitenkin, että niin ei ole.

Jokainen nuori haluaa tulla kohdatuksi omana itsenään. Mä haluan, että mut nähdään sellaisena kuin mä oon. Se merkitsee mulle tosi paljon, ja tiedän että niin merkitsee muillekin nuorille. Erityisen tärkeää on, että kun nuori menee hakemaan apua, hänet nähdään omana itsenään. Oman itsensä tuntee tärkeäksi kun sulta kysytään että kuka sä oot ja miten menee. Sellanen on aitoa ja auttavaa kohtaamista.
 

2.    Kaikki nuoret tulee kohdata

Mielenterveyspalveluiden piiriin kuuluu vain tietty osa nuorista. Ne nuoret, joilla ei ole diagnoosia mielen sairaudesta, tai elämässään huomattua riskitekijää, saattavat jäädä kokonaan kohtaamatta, vaikka he voisivat huonosti ja kaipaisivat apua.

Konkreettinen tapa kohdata useampia nuoria on erilaisten ryhmien järjestäminen nuorille. Toivon, että mahdollisimman monella nuorella olisi mahdollisuus elämän mullistusten aikana käydä ryhmässä, työpajassa tai muussa vastaavassa, jossa elämän ylä- ja alamäkia oppisi käsittelemään esimerkiksi taiteen ja liikkeen avulla.

 

3.    Mielenterveydestä ja –sairaudesta pitää tehdä arkinen asia
 

Nuoret eivät puhu nuorten mielenterveydestä. Se on asia, josta ei kehdata sanoa ääneen, siihen liittyy häpeää ja salailua. Nuorten kanssa toimivien ammattilaisten on helppoa puhua nuorten mielenterveydestä. Keskustelu lähtee usein teille, jotka ovat kaukana meidän arkisesta elämästä. Mielenterveydestä pitää tehdä arkinen ja tavallinen asia. Asioista täytyy puhua niiden oikeilla nimillä, kauhistelematta tai kaunistelematta. Avoimuus lisää avoimuutta ja toivon sydämeni pohjasta, että jonain päivänä minä, sinä, tai kukaan muukaan nuori, ei häpeäisi sanoa, että hei, mä voin huonosti.

Ryhmä/työpajatoiminnan haasteena on ennakkoasenteet ja häpeä, ajatus siitä, että en mä kehtaa mennä tollaseen mukaan. Siksi kaikkien nuorien kohtaaminen ja mielenterveyden tekeminen arkiseksi asiaksi kulkevat käsi kädessä. Kun häpeä ja salailu vähenee, kaikki nuoret on helpompi tavoittaa ja kohdata.

Nuoret ja nuorten hyvinvointi on äärettömän tärkeä asia yhteiskunnalle. Vaikka mä kuinka haluaisin, en voi muuttaa asioita sormia napsauttamalla. Aion kuitenkin tehdä näiden kolmen muutokseen eteen kaiken sen, minkä voin.

Noora Rytilä, 17