Sairaus, stressi ja jaksaminen

Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan stressinsietokyky ei ole samanlainen kuin terveen ihmisen. Minulla sitä ei juuri ole. Koen, että stressinsietokykyni on pysyvästi alentunut. Jaksaminenkin vaihtelee. Näin ollen jokin käsittämättömän pieni asia saattaa aiheuttaa suuren reaktion.

Terveen voi olla vaikea ymmärtää tätä.  Kuinka tuskastun kohtuuttomasti postittamatta jääneestä kirjeestä. Kuinka tiskikoneen tyhjentäminen on vuoren korkuinen asia, joka ahdistaa suunnattomasti. Nämä kaksi samaan aikaan lannistaa toimintakyvyn ja koen, että on liikaa hoidettavia asioita.

Mitä tehdä? Olen ratkaissut asian lepäämällä välissä ja lähes jatkuvasti. Monta kertaa päivässä. Tyhjennän tiskikoneen yläosan ja sen jälkeen heitän pitkäkseni. Aika säälittävää? Kuinka jonkun jaksaminen voi olla näin heikkoa. No, ei se ainakaan lisää stressiä kun on antanut luvan itselleen mennä sen mukaan minkä jaksaa.  Tosin oma pää vaatii edelleen toimimaan yhtä tehokkaana kuin terve. Tämäkin on kuitenkin vähentynyt.

Siinä vaiheessa kun hoitamattomia asioita on liikaa, pysäytän itseni kokonaan ja hengittelen. Saatan itkeä, jolloin poikani tulee viereen ja sanoo ”Ota iisisti, lepää jos et jaksa.” Olen onnellisessa asemassa, perheeni ymmärtää missä mennään ja kuinka heikko heikoimmillani olen. En osaa, toimintakyky heikkenee ja asiat kaatuvat niskaan. Postittamaton kirje on postittamatta viikon ja vedän ajatusta siitä kivirekenä eteenpäin. En saa aikaan mitään, koska stressaan liikaa. Muilla on ne kymmenen asiaa, minulla tämä yksi jota en vain saa hoidettua. Stressi vie toimintakyvyn ja loogisen ajattelun.

Siinä vaiheessa kun tähän yhtälöön lisätään hypomania ja ajatuksenjuoksu, tai masennus ollaan jo ihan muissa sfääreissä. Sattuu ja lujaa. Onneksi näin ei aina ole. On vain pysyvä olemattoman pieni stressinsietokyky ja jaksamisen heikkous. On siinäkin ihan tarpeeksi sietämistä ja se pitää jatkuvasti ottaa huomioon, tuskastumiseen asti.

Kai se on sitten ihan okei jos päiväni alkaa haaveella kakun leipomisesta ja kun huomaan mitä se vaatii valtaa stressi mielen ja se siitä. Kuitenkin huomaan viimeisen kolmen vuoden aikana jaksamisen kasvaneen koko ajan, todella hitaasti, mutta suunta on oikea. Tosin lähdin siitä, että makasin sängyssä ja itkin ja huusin. Pitkälle olen päässyt, nyt siedän ne kaksi asiaa, jos muistan levätä välissä. Enkä stressaa liikaa.

Tarkemmin ajatellen teen ihan oikeita asioita. Nyt kirjoitan, vaikka koti on kaaoksessa. Kohta menen istumaan ulos koiran kanssa, vaikka asioita on hoitamatta. Stressiltä voi katkaista siivet kun sulkee silmänsä oikeilta asioilta. Minun pitäisi olla itsestäni ylpeä. Harvempi opettelee näin hienosti uudesti elämään ja punnitsemaan tapansa ja toimintansa.

-Kati-

Päihde- ja mielenterveystyön oppisopimuskoulutus - Miten yhdistää käytännön osaaminen teoreettiseen tietoon

Yhdistyksen työntekijät Leif Berg ja Sauli Suominen ovat osallistuneet Helsingin yliopiston SSKH yksikön ja Tampereen yliopiston ja Tampereen ammattikorkeakoulujen toteuttamaan 60 opintoviikon päihde- ja mielenterveystyön oppisopimuskoulutukseen, nk. PÄMI-koulutukseen sekä ryhmänvetäjinä että kouluttajina. Nyt keväällä 2015 päättyvä koulutus oli jo sarjassaan toinen. Koulutettavia oli yhteensä 30. Puolet osallistujista oli Helsingistä ja toinen puoli Tampereen alueelta. 

Koulutus sai osallistujilta hyvät palautteet. Ilman yhdistyksen työntekijöitä palaute ei olisi ollut näin myönteistä. Tämä näkyy selvästi koulutettavien palautteissa. Tässä blogissa pohdimme käytännön osaamisen ja teoreettisen tiedon yhdistämistä, joka erityisesti Suomessa vaikuttaa olevan vaikeaa.

Akateemisia oppilaitoksia on kritisoitu erityisesti siitä, että ne eivät useinkaan onnistu muovaamaan teoriatiedosta oppilaan käytännön osaamista vahvistavaa taitoa. Syyn on arveltu johtuvan siitä, että kaikki oppilaitokset lähinnä uusivat omaa osaamistaan, siis kriittiseen tutkimukseen suuntautuvaa perinnettä. Ammattikorkeakouluilla lienee myös vahva intressi tähän suuntaan. Tarkoituksena on yliopistomaailmalle osoittaa, että tutkimus on hallussa ja sitä kehitetään koko ajan eteenpäin.

Ammattikorkeakoulujen englanninkielisestä lyhenteestä voisi kuitenkin saada kuvan hyvinkin käytännön läheisestä osaamisen korostamisesta. Nimihän korostaa tiedon ja tieteen sovellettavuutta ja käytäntöä. Pohjoismaista erityisesti Suomessa suuntautuminen tieteeseen ja tutkimukseen on opetuksessa vahvaa. 

Samaan aikaan jokainen tietää, ettei mikään paremmin palvele käytännön osaamista kuin hyvä teoria. Miksi kuitenkin usein on niin, että käytännön tiedon osaamista ei Suomessa kuitenkaan oikein osata arvostaa? Opiskelijoiden eteen voidaan marssittaa luennoitsija, joka ikään kuin kaataa opetuksensa oppilaiden niskaan ilman kysymystä mitä tieto tarkoittaa juuri näiden koulutettavien asiakastyötä ajatellen.

Suomessa jakaannutaan suhteellisen varhaisessa vaiheessa joko teoriatyöhön tai käytännön työhön. Päinvastaisista yrityksistä huolimatta näitä kahden tien kulkijoita on Suomessa suhteellisen vähän. Opit siis joko kriittiseksi tutkijaksi tai käytännön työn tekijäksi. 

Annettujen palautteiden perusteella onnistuimme yhdistämään teoriatiedon siihen käytäntöön, jonka koulutettavat nostivat pöydälle. Opiskelijoissa syntyi tunnistamisen tunne.  ”Juuri tätä olen minäkin työssäni pohtinut”, näytti olevan monen ajatuksena. Omien työssä havaittujen pulmien tunnistaminen, nimeäminen ja pohtiminen johtavat yksinäisyydestä ja eristäytymisestä vapautumiseen. Tämä puolestaan johtaa voimaatumiseen ja uusien työkäytäntöjen vahvistumiseen. Juuri tästä syystä lähipäivien ensimmäistä teoriapäivää seuraava prosessointipäivä oli erityisen arvostettu. 

Teoriaosaamisen arvostaminen ei maassamme aina tarkoita samaa kuin laajapohjainen monialaisen teoreettisen tiedon yhdistämisen taitamista.  Tärkeällä sijalla voi esimerkiksi olla lääkkeiden ja niiden vaikutuksen osaaminen, ei yhä tärkeämmälle sijalla nouseva lääkehoitoa koskeva kriittinen tieto. Potilaan hoito voi vahvasti perustua yksilökohtaisen työn korostamiseen, vaikka perheen ja verkoston huomioiminen on keskeisellä sijalla myös kansallisissa asiakirjoissa. Etusija voi olla myös diagnoosien ja oireiden tunnistamisessa, vaikka psykiatriset diagnoosit ja myös päihdediagnoosit ovat yhä selvemmin osoittautumassa vain yhdeksi tavaksi ymmärtää poikkeavuuksia. 

Me yhdistyksen työntekijät ymmärsimme oman kouluttajaroolimme seuraavasti: Emme ole vain kriitikkoja tai vastarannan kiiskiä. Tavoitteemme on osoittaa, että poikkeavuutta voidaan ymmärtää hyvin eri tavoin ja ettei ainoata oikeaa tietoa ole olemassa. Juuri tämä antoi osallistujille mahdollisuuden vahvistaa omaa näkemystään ja osaamistaan. Näin ainakin uskomme. 

Sauli Suominen

Sosionomiopiskelijat järjestämässä eduskuntavaalipaneelia "Hyvinvointia Vantaalla" FinFami - Uusimaa ry:n kanssa

Olemme Laurea Ammattikorkeakoulun kaksi viimeisen vuoden sosionomiopiskelijaa. Olimme mukana järjestämässä eduskuntavaalipaneelia 31.3.2015 FinFamin kanssa. Teemana paneelissa oli ”Hyvinvointia Vantaalla” FinFamin edelliset paneelit ovat olleet asia- ja teemasisältöisiä, eikä niissä ole ollut esillä niinkään politiikka ja edustajan omat tavoitteet. Halusimme pitää oman paneelimme samanlaisena. Paneelissa oli tarkoitus antaa Vantaan vaalipiirin edustajille mahdollisuus kertoa omista ajatuksistaan Vantaan hyvinvoinnista. Tapahtuman kohderyhmänä olivat vantaalaiset mutta se oli avoin kaikille. 

Tapahtuman aloitti kokemusasiantuntija Hannu Ylönen 20 minuutin puheenvuorollaan. Tämän jälkeen ehdokkaat saivat esitellä itsensä sekä kommentoida Ylösen puheenvuoroa. Aloituspuheenvuorojen jälkeen siirryimme ennalta mietittyihin kysymyksiin, joihin jokaisella edustajalla oli sama aika (2minuuttia) aikaa vastata. Myös keskustelukanava TodaysMeetiin tuli yleisön kysymyksiä, joihin edustajilla oli sama aika vastata. Siirryimme yleisökysymyksen tullessa suoraan siihen, jotta yleisöllä olisi mahdollisimman paljon vaikuttamismahdolliisuuksia keskustelun sisältöön. Keskustelun aiheina oli muun muassa paperittomat, nuorten asuntotilanne, mielenterveyspalvelut ja lääkehoito sekä koulukiusaaminen.

  

Vaalien lähestyessä, eduskuntavaalipaneelin järjestäminen on mielestämme ajankohtaista yhteiskunnallista vaikuttamista. Vaalipaneelin järjestäminen osallistaa äänestäjiä ja auttaa heitä muodostamaan mielipiteensä omasta ehdokkaastaan. Vaalipaneelit antavat ehdokkaille mahdollisuuden tulla esittelemään oman kantansa yhteiskunnallisin asioihin ja kertomaan omista vaikuttamismahdollisuuksista. Samalla vaalipaneelit tuovat ehdokkaita lähemmäksi äänestäjiä, ja tekevät edustajista ehkä helpommin lähestyttäviä. Vaalipaneelit tuovat näkyväksi ehdokkaat ja ajankohtaiset yhteiskunnalliset teemat.

Kaikki vaalipiirin 13 puoluetta saivat kutsun tapahtumaamme, joista kymmenen puoluetta ilmoittautui tapahtumaan. Muilta puolueilta emme valitettavasti saaneet edes kieltäytyvää sähköpostia, vaan he jättivät kokonaan vastaamatta. Tapahtumaan osallistui kahdeksan puoluetta kymmenestä ilmoittautuneesta. Myöskään nämä kaksi puoluetta eivät ilmoittaneet poisjäännistä. Tämä herättää meissä kummastusta ja epäluottamusta, ei pelkästään tapahtuman järjestäjinä vaan äänestäjinä. Valitettavasti tämä leimaa mielestämme myös ehdokkaan puoluetta. Pohdimme opiskelijatiimin kanssa, että varsinkin näin vaalien alla, ehdokkaat haluaisivat olla esillä ja osallistua mahdollisimman paljon äänestäjien vaikuttamiseen.

Tapahtumassa tuli ilmi eettistä pohdintaa muun muassa pienien puolueiden vaikuttamismahdollisuuksista sekä näkyvyydestä. Pienet puolueet eivät saa yhtä paljon vaalipaneelikutsuja eikä heillä ole samanlaista budjettia esimerkiksi vaalimainontaan, kuin isoilla puolueilla. Tämän takia pienien puolueiden näkyvyys on paljon pienempää ja tästä voimme tehdä johtopäätöksen, että he myös pääsevät pienemmissä määrin edustajiksi. Mielestämme jokaisella puolueella pitäisi olla samanlaiset mahdollisuudet budjetin sekä näkyvyyden kannalta. Tämä ei valitettavasti toteudu, jolloin puolueet ovat eri lähtöviivoilla.

7.5.2015 julkistettiin hallituspohja, ja lopullinen hallitus ja hallitusohjelma muodostetaan toukokuun loppuun mennessä. Kolme suurinta puoluetta, eli Keskusta, Kokoomus ja Perussuomalaiset tulevat muodostamaan lopullisen hallituksen. Oppositioon jäävät puolueet ajattelevat hallituksen olevan konservatiivihallitus. Uusi pääministeri Juha Sipilä olisi halunnut hallituksen muodostuvan neljästä suuresta puolueesta, mutta siihen ei löytynyt edellytyksiä. Hallituskaudesta povataan tulevan rankka, ja leikkauksia tullaan tekemään käytännössä kaikesta. Valitettavasti sosiaali- ja terveysmenot sekä koulutusmenot tulevat kokemaan suurimmat leikkaukset. ”Tässä on pöydällä edelleenkin isoja rakenneuudistuksia, erityisesti sote, josta on saatavissa aika paljon tehoja irti, niin ettei tarvitse mekaanisia leikkauksia tai veronkorotuksia ruveta tekemään” sanoo Akavan pääekonomisti Eugen Koev (Etelä-Suomen Sanomat 8.5.2015).

Koemme, että uudella hallituksella on suuret haasteet edessään saada Suomi nousuun. Tulevina sosiaalialan ammattilaisina meitä pelottaa tulevat sosiaali- ja terveyspuolen leikkaukset. Jäämme odottamaan toivottavasti hyviä ratkaisuja uudelta hallitukselta. Aika näyttää syöksymmekö syvemmälle ojaan vai nousemmeko sieltä vihdoin.

Nina Nummela, Mia Turunen

sosionomiopiskelijat

Laurea Ammattikorkeakoulu

Äiti, jaksaisitko sä herätä huomenna sanomaan mulle moi?

”Äiti, jaksaisitko sä herätä huomenna sanomaan mulle moi? ” Tänään en jaksanut. Elän puolikasta päivää, koska en jaksa elää kuten terve. Minun pitää saada levätä, koska muuten en jaksa puolikastakaan. Tämä tarkoittaa luopumista tavallisista asioista ja huonoa omaatuntoa riittämättömyydestä. Tämä tarkoittaa 10 tunnin yöunia ja yleistä haahuilua pitkin päivää aamutakissa. Pölyä ja pesemätöntä pyykkiä. Lepohetkiä satunnaisten kotitöiden välillä, joskus jopa päiväunia.

Lapseni antaa anteeksi, koska ymmärtää ilmeisesti enemmän kuin minä. Minä pyörittelen ajatuksiani. Jospa vain jaksaisin, herätä sanomaan edes huomenta. Mutta kun vuorokausirytmi on sekaisin, ruokailurytmi on sekaisin, kaikki on ihan päälaellaan. Kello on kohta kaksi iltapäivällä, en ole syönyt aamupalaa ja heräsin juuri päikkäreiltä.

Toisaalta, olen kotona kun lapseni tulee koulusta ja syön hänen kanssaan aamupalani, lapseni syö välipalaa. Olen tässä, aloittamassa puolikasta päivääni, juuri oikeaan aikaan. Olen kotona, kun hän tulee koulusta. Olen ollut kotona jo vuositolkulla, neljälle lapselle. Vanhimmat osaavat jo muistuttaa minua siitä, että oli hienoa kun olin kotona. Olin kysymässä koulupäivästä ja joskus pannukakkua leipomassa.

Minulle saa oikeastaan olla kade. Olen varmasti enemmän läsnä oleva, kuin monet työssäkäyvät vanhemmat. Läsnäoloni on välillä vähän poissaolevaa, mutta silti olen sohvanpohjaltakin ohjannut läksyjen teossa. Teen sen minkä jaksan. Koen siitäkin syyllisyyttä. Jos jaksan tämän, kai jaksaisin tehdä vähän töitäkin. Tosin silloin en jaksaisi olla tässä, olla äiti.

Teen niin tai näin, puolikas päivä on se mitä jaksan. Valitsen itse mihin voimani ja aikani käytän. Niin pitkään kuin se on mahdollista, haluan käyttää sen siihen, minkä minä koen tärkeimpänä.

Välistä sitä vähän punainen lanka hukkuu ja unohtaa tärkeimmät. On hyvä muistuttaa taas itseään.

1. Lapset ja perhe, koiramme

2. Kirjoittaminen, omat jutut, jotta jaksan edellistä

Siinäpä ne minulle tärkeimmät, listan ei tarvitse olla pidempi, muuten en jaksa.

-Kati-

Ehkä sairautta ei tarvitsekaan hyväksyä?

Huolimatta järjestöjen, julkkisten ja muiden tahojen kampanjoinnista, yhteiskunnassamme ei edelleenkään ymmärretä mieleltään sairastuneita. Tilanne on kohentunut, mutta se on hyvä vasta sitten, kun uskallan halutessani kertoa kenelle vaan sairastavani kaksisuuntaista, ilman pelkoa ymmärtämättömyydestä. Sitten kun voin omalla nimellä kirjoittaa tällaisille sivuille.
Mielen sairaus on ihan tavallinen sairaus, kuten syöpä. Mielen sairaus ei tartu, eikä se tee ihmisestä tyhmää. Mielen sairaudet ovat ihan oikeita sairauksia, joihin on olemassa erilaisia hoitokeinoja. Koskaan ei tiedä kehen tämä sairaus iskee. Sinäkin voit sairastua siihen. Näitä ja muita tosiasioita hoen itselleni sekä muille.

Kun sairastuu, tulee hulluksi, menettää jotain ihmisarvostaan. Näin kokee, huolimatta siitä miten hienosti lääkäri sinulle asian selittää tai kuinka monta kertaa käyt kursseilla opiskelemassa itsehallintaa. Puolisosi saattaa ymmärtää asian paremmin, kuin sinä itse. Sinun oma sairastunut mielesi siellä huutaa, ”Olet hullu, et ole enää normaali!” 

Sain itse diagnoosin yli kymmenen vuotta sitten, sairastuin oman käsitykseni mukaan jo 1997. En edelleenkään halua hyväksyä sitä, että olen sairas. Olen itse itseni pahin vihollinen.  En halua olla mieleltäni vajaa, toimintakyvytön, sairas. Haluan olla normaali.  Olen vuosikymmeniä taistellut itseäni vastaan ja etsinyt hyväksymistä, tämän kaiken muun sairauteen liittyvän seassa. Pikkuhiljaa alan ymmärtämään, että ehkä sairautta ei pidäkään täysin hyväksyä. Ehkä se ettei hyväksy on jokin moottori, joka auttaa jaksamaan. Kapinoimaan sairautta vastaan, pyrkimään kohti olotilaa, jossa sairaus ei niin vaivaa. Ei syöpäpotilaskaan niin vaan hyväksy mahdollisesti lähestyvää kuolemaansa. Sairautta vastaan pitää taistella.

Mielen sairautta vastaan taisteleminen on sävyltään ihan omanlaistaan. Se on epäselvää pärjäämistä ja rimpuilua. Terveitä ja sairaita jaksoja, joskus molempia samaan aikaan.  Kaaosta ympärillä ja omassa mielessä. Sairastaminen on jatkuvaa tasapainon hakemista ja oikeiden keinojen etsintää. Haetaan oikeaa lääkitystä, joudutaan sairaalaan ja taas päästään kotiin. Milloin mitäkin, koko ajan, ihan joka päivä. Miten tätä jaksaisi jos lauhkeasti hyväksyisi kaiken.

Oman sairauteni hyväksyminen on sitä, että ymmärrän ehdot, joiden mukaan minun pitäisi elää. Rajoitukset, jotka kahlitsevat toimintakykyäni. Parhaimmillaan hyväksyminen näkyy siinä, että en koko ajan mieti sairauttani. Sen enempään en suostu. En allekirjoita tässä tilanteessa ajatusta ”Hyväksyä ne asiat joita ei voi muuttaa.” Minä haluan elää ja taistella sairauttani vastaan. Hyväksyn puolet, olen aina sairas. En hyväksy sitä, että minun pitäisi aina sairastaa.

-Kati

Vaikuttamista ja keskustelua eduskuntavaalien alla

Uudenmaan alueella toimivat Omaistoiminnan neuvottelukunnat ovat perinteisesti järjestäneet kunnissa vaalipaneeleita eduskunta- ja kunnallisvaalien alla. Tavoitteena tilaisuuksille on yhdistyksellemme ja yhteistyötahoillemme tärkeiden asioiden esille nostaminen, kuntalaisen äänen kuuleminen ja vaikuttaminen. Maaliskuussa pidettiin eduskuntavaalipaneeleita Espoossa teemalla ”Nuoruus –mahdollisuuksia ja haasteita”, Hyvinkäällä teemalla ”Kun huoli kuluttaa-omaisena ja läheisenä eri elämäntilanteissa” ja Vantaalla teemalla ”Hyvinvointia Vantaalla”.

Kutsu paneeliin lähetettiin kaikille puolueille ja puolue valitsi kansanedustajaehdokkaansa paneeliin. Näin järjestäjätahot toimivat puolueettomasti; tärkeintä oli sisällöllisen keskustelun mahdollistaminen. Tilaisuudet olivat kaikille avoimia, jolloin kuntalaisen äänen kuuleminen mahdollistui.

Tapahtumissa oli teemaan johdatteleva avauspuheenvuoro. Meidän järjestäjien viestinä oli myös, että keskustelu kulkisi otsikon mukaisessa teemassa; ei niinkään vaaleissa tai omassa ehdokkuudessa. Avauspuheenvuorojen kokemusasiantuntijuus –kuntoutujan ja omaisen -antoi panelisteille ja yleisölle paljon ajateltavaa. Monissa hoidon ja tuen kiemuroissa unohtuu palveluita saavien ja heidän läheistensä kokemus. Liian harvoin kysytään palveluiden käyttäjiltä ja heidän läheisiltään, mikä auttoi ja mitä olisitte toivoneet.

Tapahtumiin oli lähetetty ennakolta kysymyksiä ja niitä voi myös esittää itse tapahtumissa. Tilaisuudet pysyivät hyvin teeman ympärillä. Osalla ehdokkaista oli teeman sisällöllistä tuntemusta, osa kertoi olevansa lähinnä kuulolla. Myös yleisö oli mukana kiinnostuksesta teemaan, ammattinsa puolesta tai palveluiden käyttäjänä tai heidän läheisenään.

Omana kokemuksenani näen merkitykselliseksi näiden tilaisuuksien järjestämisen. Se mahdollistaa päättäjien – kunnissa luottamustoimessa tai kansanedustajina olevien – ja kuntalaisten kohtaamisen. Tarvitaan keskustelua arjesta, ei niinkään puolueiden ohjelmista. Voimavarat tulisi ohjastaa palveluiden parantamiseksi eikä henkilökohtaisten asioiden esilletuontiin.

Kokemusasiantuntijuus tulisi myös hyödyntää palveluiden suunnittelussa ja päätöksenteossa. Niin palveluita käyttävät kuin heidän läheisensä voisivat tuoda merkittävän lisän. Heidän kokemustaan voisi hyödyntää enemmän kuntien päätöksenteossa ja vaikkapa eduskuntien lainsäädäntötyössä. Ja myös pelkästään heidän kokemustensa kuuleminen eri tilaisuuksissa antaa uusia ja merkittäviä näkökulmia. Panelistit myös toivoivat yhteydenottoja, kun he aikanaan toimivat kansanedustajina.

Näissä kolmessa vaalien alla toteutetussa tilaisuudessa myös kuultiin toisiamme puolin ja toisin ja se olikin yksi tavoitteista. Meillä kaikilla on opittavaa; niin panelisteilla yleisöltä kuin toisinkin päin.

Syksylle on suunnitteilla vastaavia tilaisuuksia, jonne kutsutaan alueelta valittuja kansanedustajia: Lohjalla 7.10. keskustellaan alueen palveluista, Kirkkonummella 28.9. esillä on asuminen ja siihen liittyvät tuen tarpeet ja Nurmijärvellä 19.11. keskustellaan nuorten tilanteesta. Esitteet tilaisuuksista tulevat sivuillemme myöhemmin.

Eija Suominen
verkostokehittäjä
FinFami-Uusimaa ry

Kohtaa mut sellaisena kuin oon

Meidän yhteiskunta toimii pitkälti sillä tavalla, että kaikki ihmiset tungetaan erilaisiin lokeroihin ja se lokero sitten määrittää sitä, kuka sä oot ja miten sua kohdellaan. Erityisen hyvin tää näkyy mun mielestä nuorten hyvinvoinnista ja mielenterveydestä puhuttaessa. Suomessa asiat on moniin muihin maihin verrattuna hyvin. Meillä on hyvä terveydenhoitojärjestelmä ja ainakin teoriassa tarvitseva saa apua. Silti on paljon parannettavaa. Jos voisin muuttaa asioita sormia napsauttamalla, tekisin kolme muutosta.

1.    Meidät nuoret tulee kohdata ihmisinä, ei diagnooseina

Mun hyvä ystävä jonotti psykiatrille pääsyä usean viikon ajan. Kun hän sitten pääsi puhumaan, niin keskustelu alkoi psykiatrin puolelta sanoin ”noniin, sulla on masennus”. Toivoisin, että voisin sanoa tän olevan yksittäinen tapaus, joka ei koskaan toistu. Epäilen kuitenkin, että niin ei ole.

Jokainen nuori haluaa tulla kohdatuksi omana itsenään. Mä haluan, että mut nähdään sellaisena kuin mä oon. Se merkitsee mulle tosi paljon, ja tiedän että niin merkitsee muillekin nuorille. Erityisen tärkeää on, että kun nuori menee hakemaan apua, hänet nähdään omana itsenään. Oman itsensä tuntee tärkeäksi kun sulta kysytään että kuka sä oot ja miten menee. Sellanen on aitoa ja auttavaa kohtaamista.
 

2.    Kaikki nuoret tulee kohdata

Mielenterveyspalveluiden piiriin kuuluu vain tietty osa nuorista. Ne nuoret, joilla ei ole diagnoosia mielen sairaudesta, tai elämässään huomattua riskitekijää, saattavat jäädä kokonaan kohtaamatta, vaikka he voisivat huonosti ja kaipaisivat apua.

Konkreettinen tapa kohdata useampia nuoria on erilaisten ryhmien järjestäminen nuorille. Toivon, että mahdollisimman monella nuorella olisi mahdollisuus elämän mullistusten aikana käydä ryhmässä, työpajassa tai muussa vastaavassa, jossa elämän ylä- ja alamäkia oppisi käsittelemään esimerkiksi taiteen ja liikkeen avulla.

 

3.    Mielenterveydestä ja –sairaudesta pitää tehdä arkinen asia
 

Nuoret eivät puhu nuorten mielenterveydestä. Se on asia, josta ei kehdata sanoa ääneen, siihen liittyy häpeää ja salailua. Nuorten kanssa toimivien ammattilaisten on helppoa puhua nuorten mielenterveydestä. Keskustelu lähtee usein teille, jotka ovat kaukana meidän arkisesta elämästä. Mielenterveydestä pitää tehdä arkinen ja tavallinen asia. Asioista täytyy puhua niiden oikeilla nimillä, kauhistelematta tai kaunistelematta. Avoimuus lisää avoimuutta ja toivon sydämeni pohjasta, että jonain päivänä minä, sinä, tai kukaan muukaan nuori, ei häpeäisi sanoa, että hei, mä voin huonosti.

Ryhmä/työpajatoiminnan haasteena on ennakkoasenteet ja häpeä, ajatus siitä, että en mä kehtaa mennä tollaseen mukaan. Siksi kaikkien nuorien kohtaaminen ja mielenterveyden tekeminen arkiseksi asiaksi kulkevat käsi kädessä. Kun häpeä ja salailu vähenee, kaikki nuoret on helpompi tavoittaa ja kohdata.

Nuoret ja nuorten hyvinvointi on äärettömän tärkeä asia yhteiskunnalle. Vaikka mä kuinka haluaisin, en voi muuttaa asioita sormia napsauttamalla. Aion kuitenkin tehdä näiden kolmen muutokseen eteen kaiken sen, minkä voin.

Noora Rytilä, 17