Selviytyjä

Kirjoitin edellisessä bloggauksessani rankkaa tekstiä. Suoraa ja kaunistelematonta. Nyt onkin hyvä keskittyä siihen, että kaikesta huolimatta selviytyminen on mahdollista.  Koen itseni voittajaksi, huolimatta siitä, että olen matkan varrella itsekin sairastunut. En osaisi tukea omia lapsiani, enkä löytäisi oikeita sanoja jos en tietäisi millaista on elää sairaan vanhemman kanssa. Kaikelle voi löytää merkityksen. Huolimatta kaikesta mitä olen kokenut, olen siis selviytynyt. Miten? Olen sitä itse paljon miettinyt, sitä on minulle ihmeteltykin. Tuurillakin on ollut osuutta asiaan, mutta ei pelkästään sillä.

Asioiden kääntäminen toisinpäin on välttämätöntä. On pakko opetella näkemään jotakin hyvää tai edes tarkoitusta, siinä kaameudessa jota on kokenut. Muuten katkeroituu ja jää polkemaan paikalleen. Eteenpäin eläminen ei tarkoita sitä, että unohtaa ja peittelee. Kokemukset pitää muuttaa pienemmiksi ja se onnistuu vain kohtaamalla kaiken. Kohtaaminen, tietynlainen tyyni arkinenkin toteaminen ”näin tapahtui” tekee traumoista pienemmät ja antaa mahdollisuuden keskittyä tulevaisuuteen.  Ajatuksena voi olla vaikka, ”Kaikesta kokemuksesta on hyötyä, se on minun elämääni ja vain minä voin omaa elämääni elää.”

Kun elää äärimmäisissä oloissa, hyvät asiat korostuvat. Minulle on jäänyt mieleen kohtaamisia. Jokainen kohtaaminen on ollut sävyltään suora, ymmärtävä, arvostava ja lämmin.  Nuori poika lastenkodissa, joka otti kainaloon. Naapurin antama nenäliina. Aikuinen, joka silitti päätä. Aika pieniä, mitättömän tuntuisia hetkiä. Näitä hetkiä ei ole juuri sillä hetkellä kokenut tärkeiksi, mutta jälkeenpäin, nyt tätä kirjoittaessa huomaa sen voiman mitä niistä on saanut.

Puhuminen jäsentää asioita ja jakaminen pienentää pikkuhiljaa taakkaa. Vaikka en ole kertonut kenellekään kaikkea, koska kukaan ei sitä kestäisi, olen silti puhunut ja jakanut. Minun ei tarvitse kantaa kaikkea yksin, kukaan ei ansaitse tällaista taakkaa. Olen kuitenkin kertonut vain sellaisille ihmisille, jotka kestävät sen. Olisi liian raskasta jakaa asioita ja tukea samaan aikaan kuuntelijaa.  

Anteeksianto edellyttää sitä, että voi olla ensin vihainen sille, joka on tehnyt sinua kohtaan väärin. Minä en voi olla vihainen äidilleni, koska äitini ei muista yhtään mitään. Hänen mielensä suojelee häntä. Minä en saa ilmeisesti koskaan mahdollisuutta antaa anteeksi, koska minä en voi olla vihainen ihmiselle, joka on syyntakeeton. Voin vain todeta itselleni, äiti oli sairas ja on sitä edelleen. Hän ei tiennyt mitä teki. On sekin tavallaan anteeksiantoa, mutta varmaan eniten ymmärrystä ja armeliaisuutta.

Tuuri, silläkin on ollut osuutta asiaan. Monessa kohtaa olisi voinut käydä todella huonosti. Onko se johdatusta vai omaa sielunvoimaa, mutta jokin on varjellut minua. Se on lohdullista ja antaa myös voimaa, edelleen.  

Eniten perspektiiviä ja ajatuksia on saanut kuitenkin vertaistuesta. Myös sellaisesta, jota ei ole varsinaisesti edes kokenut vertaistueksi. Minulla olisi mahdollisuus osallistua Aikuiset lapsiomaiset (ALO) vertaistukiryhmään. Olen ollut menossa jo vuosia. En ole vielä päässyt sinne asti, pelkkä tieto siitä, että se on olemassa, on riittänyt. Vertaistuki on monenmuotoista ja sitä tapahtuu huomaamatta. Höpöttelen lapseni kaverin kanssa hänen vanhempiensa erosta, omien lasteni kanssa sairaudestani tai kerron kassajonossa kuinka jonkun tatuointi on tosi hyvännäköinen. Voit antaa ja vastaanottaa vertaistukea monella tasolla. Tarvitaan ALO ryhmiä, mutta tarvitaan myös tietoisuutta oman selviytymisen mahdollisuudesta. Selviytyminen löytyy arjesta.

- Kati

Normaalia elämää sairaan vanhemman kanssa

Mietin pitkään miten osaisin avata siihen maailmaan oven jonne olin vajonnut. Oppaita on tehty, neuvoja on, tietoa, koulutusta riittää. Miten puututaan, mitä pitää sanoa. Kuitenkin, vain empatiakyvyn kautta osaat löytää oikean tavan puhua.  Empatia syntyy, kun ymmärrät ja tiedät, kun pääset sisälle, näet toisen silmin. Et voi elää ja kokea elämääni, mutta voit yrittää, jotta osaat auttaa, oikein. Älä puhu kukista ja päivänpaisteesta jos toisen elämä on täytetty sairaudella. Puhu niin kuin asiat ovat. Suoraan, lempeästi, kerro totuus. Lapsi ei tiedä.

Tässä hetkiä 6-vuotiaan lapsen elämästä, kokemus, omani. Olen pahoillani, jos se saa sinut itkemään. Minä en itkenyt kirjoittaessani, tämä kaikki oli ihan normaalia.

”Äiti on niin taitava olemaan pelottava, äiti on kaikki, Jumala. Se ääni, sävy, joka valtaa huoneen, ilman, tulee hengityksen kautta, ihon läpi. Äiti täyttää kaiken, vie muun maailman kauas pois. Mitään ei voi niin pelätä, kuin äitiä. Pelko on jatkuvasti sisällä. Pelon ystävä on suunnaton kaiken nielevä häpeä. Jokaista solua täytyy hävetä. Kaikki on niin syvää, siihen hukkuu, häviää.

Hengitys on äidin mielestä liian äänekästä. On opeteltava syömään ottaen happea niin hiljaa, ettei oikein pysty nielemään. Siitä tulee kipeäksi, kaikki häpeä siirtyy pieneen vatsaan, johon se ei mahdu. Kaikki ne tunteet ovat liian suuria. Sekin pieni ääni, joka syödessä lähtee tukahtuen huulille, on äidin mielestä irvokasta puhinaa. Mikä on äpärä, ei kukaan haluaisi olla äpärä, äiti vihaa äpäriä.

Kävely ei suju niin kuin äiti haluaa. Äiti huutaa, jos peppu heiluu liikaa kävellessä. Kaikki ihmiset jalkakäytävillä kuulevat ja katsovat pitkään. Huora, pikku perseesi heiluu ja houkuttelee doguja. On harjoiteltava iltaisin ja unissaan kävelyä, kangistuen, kyyryssä, liikkumatta. Peilistä voi katsoa liikkuuko joku muu paikka, kuin jalat. Olisi parempi  jos mikään ruumiissa ei olisi hengissä. On niin paljon opittavaa. Pahoilla ihmisillä keinuu peppu samalla tavalla, kun ne kävelevät.  Pitää olla kaikin keinoin äidin mielen mukainen, jotta äiti voisi olla ylpeä tyttärestään. Äiti haluaa olla ylpeä, on tärkeää pukeutua äidin valitsemiin vaatteisiin. Ei kukaan halua olla oikeistolainen huora, niitä äiti vihaa.  Hame on silti liian lyhyt ja pikkuhousuja ei huorat pidä.

Aurinkoa. Äiti komentaa asettamaan bikinien yläosaa peittävämmin ja katsomaan aurinkoon. Silmät väsyy, sattuu, polttaa luomia. On pakko laskea katse alas. Äiti lyö. Polttaa, sattuu. Katse laskeutuu, äiti lyö. On kaunis kesäpäivä. Naapurissa lapset leikkivät vesileikkejä. Kukaan ei tiedä, kukaan ei kuule. Eletään ihan normaalia elämää.”

Kati