Rikkoutuneen mielen omaisena

Hämmennys, tunne jonka muistan lapsuudestani. Kun äitini pakkasi kaikki ruokamme jääkaapistamme kauppareissulle mukaan. Hän pelkäsi, että ne myrkytetään.

Häpeä, tunne jonka koin usein. Ruokakaupassa maksettuamme, äitini alkoi kovaan ääneen syyttämään myyjää kadonneesta juustopaketista tai mehukeitosta jota emme koskaan olleet ostaneet. Tai pankissa kun äitini alkoi ”setvimään” jotain raha-asioita huutaen pankkivirkailijalle.

Ahdistus, joka tuli kun äitini ei antanut kenenkään perheenjäsenistämme poistua kotoamme, koska kaulakoru oli varastettu. Olin lähdössä leikkipuistoon, isäni töihin ja veljeni pihalle, loppujen lopuksi koru löytyi, se oli tipahtanut patterin väliin.

Olin kahdeksan-vuotias, kun isämme pakkasi meidät lapset autoon ja muutimme pois lapsuuden kodistamme. Pahinta oli nähdä äitini hämmentynyt ja surullinen katse ikkunasta kun auto starttasi.

Minulla on aina ollut hyvä ja läheinen suhde äitini kanssa, vaikka asuimme eri osoitteissa nuoruuteni, tapasimme säännöllisesti ja minulla on vain hyviä muistoja äitini kanssa vietetyistä retkistä.

Tosin käynnit mielisairaaloissa teinivuosina ei ollut kovin mieluisia.

Kun olin alle 20-vuotias, isoveljeni alkoi oireilla. Hänet haettiin sairaalaan ja diagnoosi oli sama kuin äidilläni, skitsofrenia. En muista mitä ajattelin. Kävimme tapaamassa häntä usein, isäni oli murtunut.

Veljeni muutti takaisin lapsuuden kotiimme kun hän oli noin 16-vuotias.

Tällä hetkellä veljeni on 36, ja äitini 68-vuotias. He asuvat edelleen yhdessä.

Olen iloinen että äidilläni on seuraa veljestäni.  Äitini on todella passivoitunut eikä halua harrastaa eikä lähteä kotoansa juuri mihinkään. Mutta mieleltään äitini on rauhoittunut ja hänellä on oikein hyviä oivalluksia ja viisaita neuvoja minulle. Pientä vainoharhaa hänellä joskus on, mutta hyvin lievää siihen nähden mitä se on pahimmillaan ollut.

Joskus itken kun menen hänen luokse kylään kun katson häntä. Mutta toisaalta hänellä on rakastavat lapset, ihana koti ja taloudellisesti vakaa tilanne ja minulle hän on maailman paras äiti ja kaikkensa hän on lapsiensa eteen tehnyt.

Nyt olen 33-vuotias ja äitini edunvalvoja, saan myös omaishoidontukea. Joskus koen huonoa omaatuntoa, koska en hoida äitiäni päivittäin, mutta niin paljon olen auttanut ja parhaani yrittänyt että sallin tuon avustuksen itselleni.

Veljelläni on ongelmia alkoholin kanssa, skitsofrenia-oireita hänellä on aika vähän, hänellä on jatkuva lääkitys.  Olen todella huolissani hänen tilanteesta ja tulevaisuudesta, miten hän pärjää ilman äitiäni ja hänen taloudellista tukeaan sitten myöhemmin. Miten päihdeongelma pahentaa hänen psyykkistä ja fyysistä kuntoaan. Olen yrittänyt puhua, nalkuttaa ja rajoittaa hänen rahankäyttöään, muuhun en pysty.

Sairastuneen omaisena on todella rankkaa ja tie on loputon ja apua he tarvitsevat aina.

-Anna-

Sairaus, stressi ja jaksaminen

Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan stressinsietokyky ei ole samanlainen kuin terveen ihmisen. Minulla sitä ei juuri ole. Koen, että stressinsietokykyni on pysyvästi alentunut. Jaksaminenkin vaihtelee. Näin ollen jokin käsittämättömän pieni asia saattaa aiheuttaa suuren reaktion.

Terveen voi olla vaikea ymmärtää tätä.  Kuinka tuskastun kohtuuttomasti postittamatta jääneestä kirjeestä. Kuinka tiskikoneen tyhjentäminen on vuoren korkuinen asia, joka ahdistaa suunnattomasti. Nämä kaksi samaan aikaan lannistaa toimintakyvyn ja koen, että on liikaa hoidettavia asioita.

Mitä tehdä? Olen ratkaissut asian lepäämällä välissä ja lähes jatkuvasti. Monta kertaa päivässä. Tyhjennän tiskikoneen yläosan ja sen jälkeen heitän pitkäkseni. Aika säälittävää? Kuinka jonkun jaksaminen voi olla näin heikkoa. No, ei se ainakaan lisää stressiä kun on antanut luvan itselleen mennä sen mukaan minkä jaksaa.  Tosin oma pää vaatii edelleen toimimaan yhtä tehokkaana kuin terve. Tämäkin on kuitenkin vähentynyt.

Siinä vaiheessa kun hoitamattomia asioita on liikaa, pysäytän itseni kokonaan ja hengittelen. Saatan itkeä, jolloin poikani tulee viereen ja sanoo ”Ota iisisti, lepää jos et jaksa.” Olen onnellisessa asemassa, perheeni ymmärtää missä mennään ja kuinka heikko heikoimmillani olen. En osaa, toimintakyky heikkenee ja asiat kaatuvat niskaan. Postittamaton kirje on postittamatta viikon ja vedän ajatusta siitä kivirekenä eteenpäin. En saa aikaan mitään, koska stressaan liikaa. Muilla on ne kymmenen asiaa, minulla tämä yksi jota en vain saa hoidettua. Stressi vie toimintakyvyn ja loogisen ajattelun.

Siinä vaiheessa kun tähän yhtälöön lisätään hypomania ja ajatuksenjuoksu, tai masennus ollaan jo ihan muissa sfääreissä. Sattuu ja lujaa. Onneksi näin ei aina ole. On vain pysyvä olemattoman pieni stressinsietokyky ja jaksamisen heikkous. On siinäkin ihan tarpeeksi sietämistä ja se pitää jatkuvasti ottaa huomioon, tuskastumiseen asti.

Kai se on sitten ihan okei jos päiväni alkaa haaveella kakun leipomisesta ja kun huomaan mitä se vaatii valtaa stressi mielen ja se siitä. Kuitenkin huomaan viimeisen kolmen vuoden aikana jaksamisen kasvaneen koko ajan, todella hitaasti, mutta suunta on oikea. Tosin lähdin siitä, että makasin sängyssä ja itkin ja huusin. Pitkälle olen päässyt, nyt siedän ne kaksi asiaa, jos muistan levätä välissä. Enkä stressaa liikaa.

Tarkemmin ajatellen teen ihan oikeita asioita. Nyt kirjoitan, vaikka koti on kaaoksessa. Kohta menen istumaan ulos koiran kanssa, vaikka asioita on hoitamatta. Stressiltä voi katkaista siivet kun sulkee silmänsä oikeilta asioilta. Minun pitäisi olla itsestäni ylpeä. Harvempi opettelee näin hienosti uudesti elämään ja punnitsemaan tapansa ja toimintansa.

-Kati-

Päihde- ja mielenterveystyön oppisopimuskoulutus - Miten yhdistää käytännön osaaminen teoreettiseen tietoon

Yhdistyksen työntekijät Leif Berg ja Sauli Suominen ovat osallistuneet Helsingin yliopiston SSKH yksikön ja Tampereen yliopiston ja Tampereen ammattikorkeakoulujen toteuttamaan 60 opintoviikon päihde- ja mielenterveystyön oppisopimuskoulutukseen, nk. PÄMI-koulutukseen sekä ryhmänvetäjinä että kouluttajina. Nyt keväällä 2015 päättyvä koulutus oli jo sarjassaan toinen. Koulutettavia oli yhteensä 30. Puolet osallistujista oli Helsingistä ja toinen puoli Tampereen alueelta. 

Koulutus sai osallistujilta hyvät palautteet. Ilman yhdistyksen työntekijöitä palaute ei olisi ollut näin myönteistä. Tämä näkyy selvästi koulutettavien palautteissa. Tässä blogissa pohdimme käytännön osaamisen ja teoreettisen tiedon yhdistämistä, joka erityisesti Suomessa vaikuttaa olevan vaikeaa.

Akateemisia oppilaitoksia on kritisoitu erityisesti siitä, että ne eivät useinkaan onnistu muovaamaan teoriatiedosta oppilaan käytännön osaamista vahvistavaa taitoa. Syyn on arveltu johtuvan siitä, että kaikki oppilaitokset lähinnä uusivat omaa osaamistaan, siis kriittiseen tutkimukseen suuntautuvaa perinnettä. Ammattikorkeakouluilla lienee myös vahva intressi tähän suuntaan. Tarkoituksena on yliopistomaailmalle osoittaa, että tutkimus on hallussa ja sitä kehitetään koko ajan eteenpäin.

Ammattikorkeakoulujen englanninkielisestä lyhenteestä voisi kuitenkin saada kuvan hyvinkin käytännön läheisestä osaamisen korostamisesta. Nimihän korostaa tiedon ja tieteen sovellettavuutta ja käytäntöä. Pohjoismaista erityisesti Suomessa suuntautuminen tieteeseen ja tutkimukseen on opetuksessa vahvaa. 

Samaan aikaan jokainen tietää, ettei mikään paremmin palvele käytännön osaamista kuin hyvä teoria. Miksi kuitenkin usein on niin, että käytännön tiedon osaamista ei Suomessa kuitenkaan oikein osata arvostaa? Opiskelijoiden eteen voidaan marssittaa luennoitsija, joka ikään kuin kaataa opetuksensa oppilaiden niskaan ilman kysymystä mitä tieto tarkoittaa juuri näiden koulutettavien asiakastyötä ajatellen.

Suomessa jakaannutaan suhteellisen varhaisessa vaiheessa joko teoriatyöhön tai käytännön työhön. Päinvastaisista yrityksistä huolimatta näitä kahden tien kulkijoita on Suomessa suhteellisen vähän. Opit siis joko kriittiseksi tutkijaksi tai käytännön työn tekijäksi. 

Annettujen palautteiden perusteella onnistuimme yhdistämään teoriatiedon siihen käytäntöön, jonka koulutettavat nostivat pöydälle. Opiskelijoissa syntyi tunnistamisen tunne.  ”Juuri tätä olen minäkin työssäni pohtinut”, näytti olevan monen ajatuksena. Omien työssä havaittujen pulmien tunnistaminen, nimeäminen ja pohtiminen johtavat yksinäisyydestä ja eristäytymisestä vapautumiseen. Tämä puolestaan johtaa voimaatumiseen ja uusien työkäytäntöjen vahvistumiseen. Juuri tästä syystä lähipäivien ensimmäistä teoriapäivää seuraava prosessointipäivä oli erityisen arvostettu. 

Teoriaosaamisen arvostaminen ei maassamme aina tarkoita samaa kuin laajapohjainen monialaisen teoreettisen tiedon yhdistämisen taitamista.  Tärkeällä sijalla voi esimerkiksi olla lääkkeiden ja niiden vaikutuksen osaaminen, ei yhä tärkeämmälle sijalla nouseva lääkehoitoa koskeva kriittinen tieto. Potilaan hoito voi vahvasti perustua yksilökohtaisen työn korostamiseen, vaikka perheen ja verkoston huomioiminen on keskeisellä sijalla myös kansallisissa asiakirjoissa. Etusija voi olla myös diagnoosien ja oireiden tunnistamisessa, vaikka psykiatriset diagnoosit ja myös päihdediagnoosit ovat yhä selvemmin osoittautumassa vain yhdeksi tavaksi ymmärtää poikkeavuuksia. 

Me yhdistyksen työntekijät ymmärsimme oman kouluttajaroolimme seuraavasti: Emme ole vain kriitikkoja tai vastarannan kiiskiä. Tavoitteemme on osoittaa, että poikkeavuutta voidaan ymmärtää hyvin eri tavoin ja ettei ainoata oikeaa tietoa ole olemassa. Juuri tämä antoi osallistujille mahdollisuuden vahvistaa omaa näkemystään ja osaamistaan. Näin ainakin uskomme. 

Sauli Suominen

Sosionomiopiskelijat järjestämässä eduskuntavaalipaneelia "Hyvinvointia Vantaalla" FinFami - Uusimaa ry:n kanssa

Olemme Laurea Ammattikorkeakoulun kaksi viimeisen vuoden sosionomiopiskelijaa. Olimme mukana järjestämässä eduskuntavaalipaneelia 31.3.2015 FinFamin kanssa. Teemana paneelissa oli ”Hyvinvointia Vantaalla” FinFamin edelliset paneelit ovat olleet asia- ja teemasisältöisiä, eikä niissä ole ollut esillä niinkään politiikka ja edustajan omat tavoitteet. Halusimme pitää oman paneelimme samanlaisena. Paneelissa oli tarkoitus antaa Vantaan vaalipiirin edustajille mahdollisuus kertoa omista ajatuksistaan Vantaan hyvinvoinnista. Tapahtuman kohderyhmänä olivat vantaalaiset mutta se oli avoin kaikille. 

Tapahtuman aloitti kokemusasiantuntija Hannu Ylönen 20 minuutin puheenvuorollaan. Tämän jälkeen ehdokkaat saivat esitellä itsensä sekä kommentoida Ylösen puheenvuoroa. Aloituspuheenvuorojen jälkeen siirryimme ennalta mietittyihin kysymyksiin, joihin jokaisella edustajalla oli sama aika (2minuuttia) aikaa vastata. Myös keskustelukanava TodaysMeetiin tuli yleisön kysymyksiä, joihin edustajilla oli sama aika vastata. Siirryimme yleisökysymyksen tullessa suoraan siihen, jotta yleisöllä olisi mahdollisimman paljon vaikuttamismahdolliisuuksia keskustelun sisältöön. Keskustelun aiheina oli muun muassa paperittomat, nuorten asuntotilanne, mielenterveyspalvelut ja lääkehoito sekä koulukiusaaminen.

  

Vaalien lähestyessä, eduskuntavaalipaneelin järjestäminen on mielestämme ajankohtaista yhteiskunnallista vaikuttamista. Vaalipaneelin järjestäminen osallistaa äänestäjiä ja auttaa heitä muodostamaan mielipiteensä omasta ehdokkaastaan. Vaalipaneelit antavat ehdokkaille mahdollisuuden tulla esittelemään oman kantansa yhteiskunnallisin asioihin ja kertomaan omista vaikuttamismahdollisuuksista. Samalla vaalipaneelit tuovat ehdokkaita lähemmäksi äänestäjiä, ja tekevät edustajista ehkä helpommin lähestyttäviä. Vaalipaneelit tuovat näkyväksi ehdokkaat ja ajankohtaiset yhteiskunnalliset teemat.

Kaikki vaalipiirin 13 puoluetta saivat kutsun tapahtumaamme, joista kymmenen puoluetta ilmoittautui tapahtumaan. Muilta puolueilta emme valitettavasti saaneet edes kieltäytyvää sähköpostia, vaan he jättivät kokonaan vastaamatta. Tapahtumaan osallistui kahdeksan puoluetta kymmenestä ilmoittautuneesta. Myöskään nämä kaksi puoluetta eivät ilmoittaneet poisjäännistä. Tämä herättää meissä kummastusta ja epäluottamusta, ei pelkästään tapahtuman järjestäjinä vaan äänestäjinä. Valitettavasti tämä leimaa mielestämme myös ehdokkaan puoluetta. Pohdimme opiskelijatiimin kanssa, että varsinkin näin vaalien alla, ehdokkaat haluaisivat olla esillä ja osallistua mahdollisimman paljon äänestäjien vaikuttamiseen.

Tapahtumassa tuli ilmi eettistä pohdintaa muun muassa pienien puolueiden vaikuttamismahdollisuuksista sekä näkyvyydestä. Pienet puolueet eivät saa yhtä paljon vaalipaneelikutsuja eikä heillä ole samanlaista budjettia esimerkiksi vaalimainontaan, kuin isoilla puolueilla. Tämän takia pienien puolueiden näkyvyys on paljon pienempää ja tästä voimme tehdä johtopäätöksen, että he myös pääsevät pienemmissä määrin edustajiksi. Mielestämme jokaisella puolueella pitäisi olla samanlaiset mahdollisuudet budjetin sekä näkyvyyden kannalta. Tämä ei valitettavasti toteudu, jolloin puolueet ovat eri lähtöviivoilla.

7.5.2015 julkistettiin hallituspohja, ja lopullinen hallitus ja hallitusohjelma muodostetaan toukokuun loppuun mennessä. Kolme suurinta puoluetta, eli Keskusta, Kokoomus ja Perussuomalaiset tulevat muodostamaan lopullisen hallituksen. Oppositioon jäävät puolueet ajattelevat hallituksen olevan konservatiivihallitus. Uusi pääministeri Juha Sipilä olisi halunnut hallituksen muodostuvan neljästä suuresta puolueesta, mutta siihen ei löytynyt edellytyksiä. Hallituskaudesta povataan tulevan rankka, ja leikkauksia tullaan tekemään käytännössä kaikesta. Valitettavasti sosiaali- ja terveysmenot sekä koulutusmenot tulevat kokemaan suurimmat leikkaukset. ”Tässä on pöydällä edelleenkin isoja rakenneuudistuksia, erityisesti sote, josta on saatavissa aika paljon tehoja irti, niin ettei tarvitse mekaanisia leikkauksia tai veronkorotuksia ruveta tekemään” sanoo Akavan pääekonomisti Eugen Koev (Etelä-Suomen Sanomat 8.5.2015).

Koemme, että uudella hallituksella on suuret haasteet edessään saada Suomi nousuun. Tulevina sosiaalialan ammattilaisina meitä pelottaa tulevat sosiaali- ja terveyspuolen leikkaukset. Jäämme odottamaan toivottavasti hyviä ratkaisuja uudelta hallitukselta. Aika näyttää syöksymmekö syvemmälle ojaan vai nousemmeko sieltä vihdoin.

Nina Nummela, Mia Turunen

sosionomiopiskelijat

Laurea Ammattikorkeakoulu

Äiti, jaksaisitko sä herätä huomenna sanomaan mulle moi?

”Äiti, jaksaisitko sä herätä huomenna sanomaan mulle moi? ” Tänään en jaksanut. Elän puolikasta päivää, koska en jaksa elää kuten terve. Minun pitää saada levätä, koska muuten en jaksa puolikastakaan. Tämä tarkoittaa luopumista tavallisista asioista ja huonoa omaatuntoa riittämättömyydestä. Tämä tarkoittaa 10 tunnin yöunia ja yleistä haahuilua pitkin päivää aamutakissa. Pölyä ja pesemätöntä pyykkiä. Lepohetkiä satunnaisten kotitöiden välillä, joskus jopa päiväunia.

Lapseni antaa anteeksi, koska ymmärtää ilmeisesti enemmän kuin minä. Minä pyörittelen ajatuksiani. Jospa vain jaksaisin, herätä sanomaan edes huomenta. Mutta kun vuorokausirytmi on sekaisin, ruokailurytmi on sekaisin, kaikki on ihan päälaellaan. Kello on kohta kaksi iltapäivällä, en ole syönyt aamupalaa ja heräsin juuri päikkäreiltä.

Toisaalta, olen kotona kun lapseni tulee koulusta ja syön hänen kanssaan aamupalani, lapseni syö välipalaa. Olen tässä, aloittamassa puolikasta päivääni, juuri oikeaan aikaan. Olen kotona, kun hän tulee koulusta. Olen ollut kotona jo vuositolkulla, neljälle lapselle. Vanhimmat osaavat jo muistuttaa minua siitä, että oli hienoa kun olin kotona. Olin kysymässä koulupäivästä ja joskus pannukakkua leipomassa.

Minulle saa oikeastaan olla kade. Olen varmasti enemmän läsnä oleva, kuin monet työssäkäyvät vanhemmat. Läsnäoloni on välillä vähän poissaolevaa, mutta silti olen sohvanpohjaltakin ohjannut läksyjen teossa. Teen sen minkä jaksan. Koen siitäkin syyllisyyttä. Jos jaksan tämän, kai jaksaisin tehdä vähän töitäkin. Tosin silloin en jaksaisi olla tässä, olla äiti.

Teen niin tai näin, puolikas päivä on se mitä jaksan. Valitsen itse mihin voimani ja aikani käytän. Niin pitkään kuin se on mahdollista, haluan käyttää sen siihen, minkä minä koen tärkeimpänä.

Välistä sitä vähän punainen lanka hukkuu ja unohtaa tärkeimmät. On hyvä muistuttaa taas itseään.

1. Lapset ja perhe, koiramme

2. Kirjoittaminen, omat jutut, jotta jaksan edellistä

Siinäpä ne minulle tärkeimmät, listan ei tarvitse olla pidempi, muuten en jaksa.

-Kati-