FinFami Uusimaa ry:n MiMi –projekti on toiminut kolme ja puoli vuotta taiteen, mielenterveystyön ja nuorisotyön rajapinnoilla, tutkien ja kehittäen taidetyöskentelyn tarjoamia mahdollisuuksia ennaltaehkäisevässä mielenterveystyössä.
Nelivuotinen projekti on loppusuoralla, ja olemme jakamisen
ja arvioinnin vaiheessa. Tässä viime päivinä meidän projektityöntekijöiden
puheissa ja ympärillä on vilissyt runsaasti innostuksen, motivaation ja
oivalluksen sanastoa. Olemme mm. perehdyttäneet mielenterveysalan ammattilaisia
Omakuva N.Y.T. –prosessimenetelmään, jota projektissa on kehitetty ja pilotoitu nuorten ryhmissä. Omakuva N.Y.T.
on saamassa muodon loppuvuodesta ilmestyvässä julkaisussa. Julkaisu on luonnos
menetelmästä, joka sisältää aimo ryppään vahvasti asenteellista puhetta taiteesta
käsin, kohti hyvinvoinnin diskurssia.
Käsitämme hyvinvoinnin monisärmäiseksi kokonaisuudeksi joka
saa eri ihmisten elämismaailmassa erilaisia tulkintoja. Kaivaudumme
taiteellisen kasvuryhmän prosesseissa pintaa syvemmälle, kohti kokonaisvaltaista
kokemusta, olemisen mieltä.
Mielen terveys on keskeinen käsite työssämme. Nuorten
ryhmissä emme korosta mielen sairautta, huolta tai ongelmaa työtä määrittävänä
alkupisteenä, vaan asetumme yhdessä erilaisten ilmiöiden tarkastelun äärelle, taiteellisesti.
Mielenterveys on MiMi –projektin tulkinnoissa olemassaolon kysymys. Miten voi
olla olemassa ja kenen kanssa? Millaisia suhteita itseen, maailmaan ja toiseen
ihmiseen on juuri nyt rakentumassa? Nuorelle nykyhetki määrittää olemassaolon
arvon. Entä jos kontaktin solmiminen on vaikeaa? Uskallanko altistaa itseni
kontaktille? Entä jos ryhmässä toimiminen on lähes mahdottoman tuntuista? Entä jos kukaan ei ymmärrä?
Taiteellisessa työskentelyssä ei ole ongelmien ratkaisun
avainta tai suoraa käyttöohjetta elämän mutkien oikomiseen. Joskus työskentely tuntuu
jopa absurdilta ja täysin ”asiaan kuulumattomalta”. Kyse onkin näkökulman muutoksista,
prosessiin uskaltautumisesta. Taide kysyy enemmän kuin vastaa. Taiteellinen
kysyminen on tasaveroista ja se sisältää empaattista uteliaisuutta josta käsin voi tutkia elämää. Sen
ristiriitaisuutta. Keveyttä, raskautta. Tilaa. Aikaa. Suhdetta itseen. Suhdetta
toiseen, ryhmään, yhteisöön, yhteiskuntaan…
Ohjaajina toimimme taiteellisessa kasvuryhmässä rinnalla
kulkijoina, ihmettelijöinä, ja eräänlaisina ”ilmapuntareina”. Tehtävänämme on
tarjota harjoitteita, jakaa työvälineitä, auttaa työskentelyn keveyden ja
syvyyden säätelyssä. Lopun työn tekee ryhmä itse, nuoret ihmiset, joilla on
tuhansia mahdollisuuksia erilaisiin avauksiin ja tulkintoihin. Heittäytymällä (oma-aikaisesti)
epävarmuuden ja ei-tietämisen kannateltavaksi voi jonain päivänä löytää
turvallisuuden tunteen syvältä itsestään, sen sijaan että etsisi sitä ulkoisen
maailman rakenteista. ”Mulla on mun oma juttu. Sulla on sun oma juttu. ” Se voi
kantaa niiden vähemmänkin turvallisten olosuhteiden ja aikojen ylitse.
MiMi –projektissa uskotaan kontaktin solmimisen
mahdollisuuteen. Kyse on toivosta. Aina aika ja olosuhteet eivät ole otollisia
kontaktille, mutta toivoa kontaktista voi ohjaaja ylläpitää ja ruokkia
itsessään. Toivoa ei voi kirjata projektitavoitteisiin (vai voiko?) eikä oikein
mitata. Mutta tullessaan toivo on tunnistettava, kollektiivisesti rakentava
kokemus koko ryhmälle. Ehkä minä sittenkin pärjään.
MiMin ryhmäprosesseissa taiteillaan siten perimmäisten
kysymysten äärellä. Omakuva on keskeneräinen, ja sellaisena pysyy. Sitä ei voi
koskaan täysin ymmärtää. Koemme, että turvallisuus ja toivo syntyvätkin konktaktissa olemisen kokemuksesta, siitä
että tulee nähdyksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin on, keskeneräisenä ja
kaikkine ristiriitaisuuksineen. Eikä se välttämättä vaadi ymmärretyksi
tulemista. Joskus sellainen kokemus voi syntyä hetkessä ja joskus se voi olla
pitkä prosessi.
MiMi –projekti loppuu pian. Se on ollut meille
työntekijöille tärkeä matka, täynnä innostusta, mutta myös epäilystä ja
ristiriitoja. Pohdiskelimme miltä se sitten tuntuu, ajatus loppumisesta.
Kehossa kuplii, pyörii jokin. Mielikuvat liikkuvat irti päästämisessä, leija,
ilmapallo, käden kosketus. Joku möykky. Kihelmöinti kulkee jalkoihin saakka.
Onko se pelko? Ehkä vähän myös sitä. Se saattaa myös olla joku vapaus, tieto
että jokin uusi alku on jo odottamassa.
Sanni Sihvola ja Ursula Hallas
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti